Jo syyskuussa 1916 ylin armeijanjohto teki valtiokanslerille ensimmäisen kerran esityksiä, että poikkeuksetta kaikki ihmisvoimat koottaisiin. Tällöin se oli yhä jyrkemmin sitä mieltä, että sodassa yksilöiden voimat kuuluivat valtiolle, että sen vuoksi jokainen saksalainen 15:sta 60:een ikävuoteen asti oli palvelusvelvollinen ja että tämä velvollisuus, vaikkakin rajoituksin, oli ulotettava myöskin naisiin. Sellaista palvelusvelvollisuutta saattoi vastata asevelvollisuus armeijassa taikka työvelvollisuus — sen laajimmassa merkityksessä — kotimaassa. Se ei käsittänyt mitenkään yksinomaan työntekijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaikkakin se eniten kohdistui heihin.
Työvelvollisuuden saattamisella voimaan palvelusvelvollisuutena sodan hyväksi olisi ollut suuri siveellinen merkitys siinä suhteessa, että siten jokainen saksalainen näissä vakavissa vaiheissa joutui palvelemaan isänmaataan ikivanhaa germaanilaista oikeuskäsitystä vastaavalla tavalla. Sillä olisi myöskin ollut se suuri käytännöllinen merkitys, että valtakunta pääsi määräämään työntekijäin palkkaussuhteet. Jokainen sotilas varmastikin tunsi sen mitä räikeimmän vääryyden tässä sodassa, että hänen, joka joka päivä sai lyödä arpaa hengestään, täytyi elää kurjemmin kuin tavallisen työmiehen, jonka elinehdot olivat taatut. Kun viimeksimainittu ansaitsi elatuksen itselleen, vaimolleen ja lapsilleen, sai sotamies olla huolissaan omasta ja perheensä tulevaisuudesta. Valtion antama avustus ei mitenkään suhdetta tasoittanut. Perhetunne loi ihanteellisen pohjan sille pyrkimykselle, että oli päästävä armeijasta kotimaahan. Jo persoonallisen varmuuden tunnekin sen selittää. Toiselta puolen se kiinnitti monta kotimaahan ja sai heidät pitämään rintamapalvelusta rangaistuksena. Sellaiset olosuhteet olivat pohjiaan myöten epäterveitä.
Minun toivomukseni oli — vaikkakaan sillä kotimaisten viranomaisten vastarinnan vuoksi ei ollut sanottavaa vaikutusta —, että sodassa olevien sotamiesten palkkaa olisi ollut koroitettava ja sen sijaan työmiesten palkkausta kohtuullisessa määrässä rajoitettava. Tästä tietysti olisi johtunut, että sotataloudesta tulevaa voittoakin olisi pitänyt tuntuvasti vähentää. Palkkojen ja voiton olisi täytynyt olla mitä läheisimmässä suhteessa toisiinsa. Me olisimme siten voineet rahataloutemme ja pääomavoimamme hyväksi panna säästöönkin huomattavia summia. Minä tunsin kyllä ne vaikeudet, joita tämän kysymyksen ratkaisu tuotti sen tähden, että raaka-aineiden puutteen vuoksi hinnat kaikilla aloilla olivat kohonneet. Minä toivoin, että kotimaassa siitä selvittäisiin ja löydettäisiin tie terveisiin oloihin. Siinä suhteessa olisi työvelvollisuuslaki ollut kiinnekohtana.
Yleisen palvelusvelvollisuuden toteuttaminen työvelvollisuuden ohella ei yksin riittänyt. Oli myöskin pidettävä huoli siitä, että työvelvollisten työvoima tuli viisaasti käytetyksi ja valtion hyväksi.
Minä kyllä olin selvillä siitä, että sellaiset toimenpiteet vaikuttaisivat syvästi valtiolliseen, taloudelliseen ja yksityiseen elämään. Ei myöskään saanut unohtaa, että liian voimakkaat otteet ovat vaikutukseltaan ehkäiseviä. Oli varmaa, että vastustusta oli ilmenevä, vaikka vaatimukset johtuivatkin sodan rautaisesta pakosta. Itsekkyys ja voitonhimo olivat jo laajalle levinneet. Mutta kansalle oli osoitettava tie voittoon. Sen oli oltava selvillä asioista ja määrättävä oma kohtalonsa. Valtiopäivien ja niiden rinnalla koko kansan täytyi kantaa vastuu. Lokakuun 16:ntena 1916 pyydettiin valtiokanslerilta ehdotusten voimaansaattamista. Minä toivoin, että hallitus olisi ollut valmis edustamaan yleisen palvelusvelvollisuuden suurta aatetta ja kehoittamaan kansaa keksimään voimia, joita se vielä voisi antaa isänmaan käytettäväksi. Oli saatava kansa epäitsekkäästi ajattelemaan, se oli saatava sodan vuoksi kokonaan luopumaan sisäpoliittisesta, omahyväisestä asioiden arvioinnista. Sen oli toteutettava käytännössä ylimmän johdon tekemiä ehdotuksia vastaavat päätökset.
Hallitus ei lähtenyt tälle tielle. Minä luotin siihen aikaan vielä rajattomasti Saksan kansaan ja sen työväestöön. Sota koski meidän kaikkien elämää. Työläistenkin täytyi nähdä, että tilanne oli tällainen ja silloin he tuntiessaan — niin minä luulin —, miten suuri heitä ja isänmaata uhkaava vaara oli, asettuisivat samalle kannalle kuin ylin armeijanjohtokin, antaisivat vielä enemmän kuin he tähän saakka olivat antaneet. Saksalainen työmies oli saanut aikaan paljon ja saattoi vielä enemmänkin aikaansaada. Kuten sotilaskurin tukema isänmaanrakkaus vie sotajoukon vakavana hetkenä suuriin tekoihin, niin pysytetään kansakin lujana ja koossa pitkän sodan aikana, jos sitä lujasti johdetaan ja jos se saatetaan selvästi käsittämään, mitkä vaarat isänmaata uhkaavat. On luonnollista, että hetken hurmio haihtuu. Kurin ja järkevyyden on astuttava sen sijalle. Minä en yhtään epäile, etteikö siihen olisi voitu tulla.
Ilman uutta lakiakin olisi hallitus voinut olla apuna. Piiritys- ja sotatilaa koskevien lakien perusteella olisi kyllä voitu koota ihmisvoimia, kun vaan olisi haluttu niitä todella käyttää. Mutta siihen puuttui hallitukselta tahtoa. Näiden lakien soveltaminen merkitsi sitäpaitsi suoranaista pakkoa, josta en asiaa avoimesti katseltuani mennyt tekemään mitään lupauksia. Minä pidin parempana lakia, jonka takana olisi ollut koko kansa ja joka ulospäinkin olisi osoittanut meidän päättäväisyyttämme. Tämän minä ilmaisin myöskin kanslerille.
Vihdoin kaksi kuukautta myöhemmin, kun ylin armeijanjohto oli uudelleen äärettömän paljon ja väsymykseen asti tyrkyttänyt asiaa, päätti hallitus marraskuulla tehdä valtiopäiville esityksen siviiliasevelvollisuuslaista, joka joulukuun 2 päivänä hyväksyttiin. Se ei sisältänyt sitä eikä tätä. Me olimme tahtoneet aikaansaada jotakin ehyttä. Lakiehdotus poikkesi sangen paljon yleisen palvelusvelvollisuuden periaatteesta, jota me syyskuulla olimme kannattaneet, eikä se ollut takeena siitä, että työvelvollisuuden käyttämisestä olisi koitunut mahdollisimman suuria aikaansaannoksia. Tämä laki oli käytännössä ja erityisesti toteuttamistapansa vuoksi vain vaihdokas jossa ei ollut mitään yhteistä sen meidän vaatimuksemme kanssa että koko kansa oli saatava palvelemaan isänmaata ja siten kartuttamaan sotajoukon täyteainesta sekä voimia, jotka työllään auttaisivat armeijaa ja kotiseutua. Koko lain sanamuodosta muistuttaa ainoastaan sen ensimmäinen pykälä sitä, mihin ylin sodanjohto varsinaisesti pyrki.
Naistakaan eivät määräykset koskeneet. Naisia oli kyllä niin runsaasti, että he olisivat voineet astua työhön miesten sijaan ja valmistaa näille tilaisuuden sotapalvelukseen.
Kaikesta huolimatta tervehdin minä kuitenkin aluksi tätä lakia lämpimästi. Taisteluvalmiutemme merkkinä se sai sekä ystävän että vihamiehen puolelta paljon suuremman arvon kuin mitä se ansaitsikaan. Romaaniassa saavutettujen voittojen rinnalla se oli omiansa vaikuttamaan voimakkaasti.