Minä seurasin asiain käsittelyä valtiopäivillä vain surumielin. Ensi kerran sodan aikana oli minulla siihen nyt tilaisuutta ja asemani ensimmäisenä ylimajoitusmestarina velvoittikin minua siihen. Ylimmän armeijanjohdon oli päästävä selville kansan mielenlaadusta, jolla sodan lopputulokseen nähden oli suorastaan ratkaiseva merkitys. Oli luonnollista, että hallituksen asema työväestöä koskevien sangen pulmallisten kysymysten vuoksi oli vaikea. Olisi ollut seurattava lujaa sotapolitiikkaa eikä tehtävä myönnytyksiä sisäpolitiikassa. Miksi hallitus ei tinkimättä antanut koko kansan vastata sodan lopputuloksesta? Näytti selvästi siltä, että eräiden puolueiden taholla eduskunnassa ei tunnettu halua luopua tänä hädän hetkenä erikoispyyteistä yhteisen hyvän vuoksi. Hallitus ja valtiopäivät olivat yhtä vähän kuin suuri osa kansastakaan vielä tajunneet nykyaikaisen, kaikille samalla tavoin vaatimuksia asettavan kansojensodan olemusta, eivätkä ne ole milloinkaan oikein käsittäneet, mikä merkitys niiden sotilaallisella yhteistyöllä oli ratkaisuun nähden, vaikka ylin armeijanjohto puolestaan yhä uudelleen ja uudelleen oli selittänyt, että juuri siitä riippui Saksan olemassaolo.
Pian selveni, ettei siviiliasevelvollisuuslaki ollut vain epätyydyttävä, vaan että se kaikkialla vaikutti vahingollisesti. Sotilaihin koski erityisesti se, että siviiliasevelvolliset, jotka työskentelivät samoissa toimissa ja asemissa, saivat paremman palkan kuin ne miehet, jotka tähänastisen lain perusteella olivat joutuneet sotapalvelukseen ja jotka nyt palvelivat sotamiehinä. Näitä epäkohtia kärjisti vielä se, että lykkäystä saaneille sotilaille maksettiin sama palkka kuin vapaille työmiehille, s.o. sama palkka kuin siviiliasevelvollisillekin. Se oli suorastaan kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista. Vielä räikeämpiä epätasaisuuksia ilmeni etapissa. Raskaista taisteluista rintamalta palaavat joukot saivat nähdä, miten siellä siviiliasevelvolliset ja apunaiset rauhallisissa oloissa nauttivat moninkertaisena sen, mikä sotamiehen osalle tuli. Tämä oli tietysti miehistä, jotka joka päivä saivat olla hengenvaarassa ja kestää mitä suurimpia rasituksia, ylen katkeraa ja omiansa herättämään vielä suurempaa tyytymättömyyttä palkkausasiassa. Se seikka, että korkeapalkkaisia avustusvelvollisia käytettiin etapissa, vaikutti kuin kaksiteräinen miekka. Nämä olot olivat kovin epäterveitä.
Toimenpiteet, joihin syyskuulla oli kaikkien voimien keräämiseksi ryhdytty, olivat näin ollen johtaneet vain vähäisiin tuloksiin. Kansamme voimia ei saatu riittävästi kootuksi, sillä osaksi ne saattoivat vetäytyä toimista syrjään, osaksi jäädä käyttämättä. Kotimaahan jäi niitä liiaksi, armeija olisi voinut saada enemmän. Ylin armeijanjohto oli pyrkimyksissään epäonnistunut. Se pääsi siihen käsitykseen, ettei Saksan kansan elämä ollut enää tervettä.
Sotatyön ja siviiliasevelvollisuuden arvoa kohottaakseni olin ehdottanut avustuspalvelusristin perustamista. Minä sain sellaisen sittemmin ensimmäisten joukossa ja olen kantanut sitä siksi, että olin ylimmän armeijanjohdon taholta suoritetussa sotatyössä ratkaisevalla tavalla mukana, yhtä ylpeänä kuin muitakin sotakunniamerkkejäni, vaikkakin jonkunlaista surumielisyyttä tuntien. Minä olen ajatellut niitä seurauksia, joita oli siviiliasevelvollisuuslailla, joka tuotti minulle yhä suurempaa ja suurempaa pettymystä.
Hankkiessaan laajentuneen teollisuuden välttämättömästi tarvitsemia ammattimiehiä ylin armeijanjohto oli pakotettu käyttämään sangen suuressa määrässä miehistöä siihen tarkoitukseen ja sen kautta heikontamaan voimia. Talvella 1916-17 laskettiin siten riveistä 125,000 miestä, joiden piti heti, kun pääsivät jälleen vapaiksi, palata armeijaan. Minä vaadin yhtämittaa, että sotilasviranomaiset ja teollisuusmiehet ryhtyisivät mitä pikimmin kasvattamaan ammattilaisjoukkoa ja ottaisivat palvelukseen invaliideja sekä naisia. Tosin tehtiinkin paljon, mutta kaikkialla ei toimittu niin pontevasti kuin asemamme vaati. Sen lisäksi lykkäystä saaneille myönnettiin oikeus liikkua esteettömästi kaikkialla, ja siitä johtui, ettei silmälläpito enää voinut tulla kysymykseen.
Kun teollisuutta oli laajennettu, lisääntyivät armeijan voimat tavattomasti. Mutta se kulutti myöskin sen mieslukua. Kuta suuremmassa määrässä näin tapahtui ja kuta enemmän tarvittiin omaa väkeä vihollisen lisääntyneiden varustusten vastapainoksi, sitä tiukemmin täytyi ylimmän armeijanjohdon isänmaata, armeijaa ja jokaista rintamalla palvelevaa yksityistä sotilasta kohtaan tuntemansa velvollisuuden pakotuksesta ponnistella siihen suuntaan, että kotimaassa todellakin työskenneltäisiin. Armeijasta ei saanut enää ottaa eikä pidättää poissa ketään. Työn tulosten vähentyminen, jota ilman muuta ei voinut ulkonaisten olosuhteiden nojalla selittää, ja lakot olivat ilmiöitä, jotka välittömästi vaikuttivat mitä suurimmassa määrässä turmiotatuottavasti isänmaan sotakuntoisuuteen. Ne olivat jokaista rintamasotilasta vastaan kohdistettuja rikoksia ja korkeimman oikeusistuimen käsityksen mukaan maanpetoksellisia tekoja. Vailla valtion ohjausta, sokaistuna ja yllytettynä on osa Saksan työväestöstä syössyt isänmaansa, toverinsa ja oman itsensä mittaamattomaan kurjuuteen. Tämä syytös tulee aina hirvittävän raskaana lepäämään tuon työväestön hartioilla.
Hallituksen täytyi erikoisesti pyrkiä vaikuttamaan työväkeen sillä, että asemamme vakavuutta selviteltiin, mutta sen ei olisi tarvinnut säikähtää pakkotoimenpiteitäkään, milloin ei muusta todellakaan ollut apua.
Ylin armeijanjohto tunsi hyvin kyllä, että lykkäystä myönnettäessä esiintyi suorastaan suosikkijärjestelmään kuuluvia tapauksia, jotka vaikuttivat joka suhteessa yhtä katkeroittavasti kuin sotapalveluskierrot kotimaassa. Uudestaan ja uudestaan tein sotaministeriölle pyynnön, että nämä epäkohdat korjattaisiin.
Oli luonnollista, että me hädässämme ajattelimme myöskin miehitettyjä alueita. Sotaministeriö oli käsitellyt tätä kysymystä. Oli jo alettu Saksassa käyttää belgialaisia työmiehiä. Ylin armeijanjohto pyysi, että kenraalikuvernööri noudattaisi sotaministerin ja teollisuusmaailman toivomuksia, ja se teki tämän pyynnön sitä hartaammin, kun ei hallitus vielä siihen aikaan ollut siviiliasevelvollisuuslain muodossa vastannut sen esityksiin ihmisvoimien lisäämisestä.
Belgian omien etujen mukaista oli, että työmiehiä siirrettiin Saksaan, sillä maassa vallitsi suuri työttömyys. Kun asiasta oli neuvoteltu keskusviranomaisten kanssa Berliinissä, laajennettiin tätä siirtoa edelleen. Toimeenpantaessa tällöin lähetyksiä, jotka alussa olivat liian runsaita, osoitettiin usein kovuutta, jota olisi ollut parempi välttää. Suureksi osaksi voi siitä syyttää myöskin itse belgialaisia, sillä usein he milloin minkin seikan perusteella ilmoittivat työttömiksi sellaisia tovereitaan, jotka eivät työttömiä olleetkaan. Kenraalikuvernööri asettui kovakouraisuutta ehkäisemään heti, kun hän sitä huomasi. Aikojen kuluessa tuotiin siten Saksaan paljon belgialaisia työmiehiä eikä sen pitemmältä valituksia kuulunut. Siirsimme belgialaisia myöskin miehitetyille alueille. Belgialainen pakolaissanomalehdistö ja ententen yllyttäjät nostivat tietysti raivoisan metelin ja sitä meidän tahollamme oli odotettukin. Kun oltiin kovin kypsymättömiä sotaa arvostelemaan, niin saatiin meilläkin kuulla samanlaisia ääniä. Sotilasviranomaiset eivät toimineet umpimähkään, vaan he tunsivat isänmaallisen velvollisuutensa.