Rintamaansijoitus, joka tapahtui elokuussa 1914, oli suunnittelultaan kenraali, kreivi v. Schlieffenin keksintöä, miehen, joka oli suurimpia sotilaita, mitä on koskaan elänyt. Hän oli suunnitellut sen sen tapauksen varalta, ettei Ranska kunnioittaisi Belgian puolueettomuutta, taikka että Belgia liittyisi Ranskaan. Tällä edellytyksellä oli Saksan päävoimain marssi Belgiaan itsestään selvä. Jokainen muu sotaliike olisi lamautunut sen kautta, että Saksan armeijan oikea siipi olisi ollut Belgian puolelta ainaisen uhan alaisena ja nopea ratkaisu Ranskaa vastaan olisi ollut mahdoton. Mutta nopea ratkaisu oli välttämätön, jos mieli ajoissa torjua se suuri vaara, että venäläiset pääsisivät tunkeutumaan Saksan sydämeen saakka. Hyökkäys Venäjän kimppuun ja puolustautuminen lännessä merkitsi oletetussa sota-asemassa, kuten lukemattomat sotaleikit olivat vakuuttavasti osoittaneet, jo etukäteen pitkää sotaa, jonka vuoksi kreivi v. Schlieffen sen hylkäsi. Kreivi v. Schlieffenin ajatukset toteutettiin, kun Belgian ja Ranskan kannasta ei enää ollut epäilystä.
Ryhtyikö kenraali v. Moltke valtiokansleri v. Bethmannin kanssa keskusteluihin marssista Belgian läpi, sitä en tiedä. Minun osastostani ei ole tämmöistä ajatuksenvaihtoa tapahtunut. Se ei kuulunut sen tehtäviin. Saiko ylimajoitusmestari sen toimekseen, siitä ei minulla myöskään ole tietoa. Olimme kaikki vakuutetut, että tämä joukkojensijoitus oli oikea. Belgian puolueettomuuteen ei uskonut kukaan. Epäedullisessa sotapoliittisessa asemassamme, keskellä Eurooppaa vihollisten ympäröiminä, täytyi meidän ottaa lukuun se, että vihollisella oli suuri ylivoima, ja varustautua, ellemme vapaaehtoisesti aikoneet antaa nujertaa itseämme. Tunnettua oli, kuinka Venäjä puuhasi sotaa ja uupumatta vahvisti armeijaansa. Se tahtoi ratkaisevasti heikontaa Itävalta-Unkarin ja päästä Balkanin herraksi. Ranskassa virkosi kostoajatus uuteen voimaan, Saksan vanhain valtakunnanmaitten piti jälleen muuttua ranskalaisiksi. Useat Ranskan tapaukset, kolmivuotisen sotapalveluksen käytäntöönotto uudelleen, osoittivat epäämättömästi, mitkä aikeet siellä olivat vallalla. Englanti katsoi karsain silmin taloudellista kukoistustamme, halpaa työtämme ja rautaista ahkeruuttamme. Saksa oli lisäksi Euroopan lujin mannermaamahti. Sillä oli sitä paitsi hyvä, yhä yhtämittaa kehittyvä laivasto. Tämä sai Englannin pelkäämään maailmanvaltansa puolesta. Anglosaksilainen tunsi, että hänen herraselämänsä tavat olivat vaarassa. Englannin hallitus kokosi merivoimansa, joiden painopiste vielä hiljakkoin oli Välimeressä, Pohjanmereen ja Kanaaliin. Lloyd Georgen uhkaava puhe heinäkuun 21 p:nä 1911 loi räikeän valon Englannin aikeisiin, jotka se muutoin niin taitavasti peitti. Täytyi yhä kasvavalla varmuudella ottaa lukuun, että meidät pian pakotettaisiin sotaan ja että siitä tulisi taistelu, jonka vertoja maailma ei vielä ollut kokenut. Otaksuttavien vastustajain voimain arvaaminen liian pieneksi, jota kuuli Saksan sivilipiireissä, oli vaarallista.
Vielä viimeisellä hetkellä, syksyllä 1912, kun kaikki epäilykset vihollisaikeihin nähden olivat kadonneet ja armeijassa tehtiin työtä kaikella voimalla ja rautaisella ahkeruudella ja saksalaisella velvollisuudentunnolla, minä laadin armeijan vahvistukseksi suuren suunnitelman, joka oli asiaa-ymmärtäväin kansanpiirien ja selvänäköisten parlamentaaristen puolueiden toivomusten mukainen. Sain kenraali v. Moltken esittämään sen valtiokanslerille. Tämä mahtoi niinikään pitää tilannetta ylenmäärin vakavana, koska hän paikalla hyväksyi esityksen. Hän antoi sotaministerin laatia senmukaisen lakiehdotuksen noudattamatta kuitenkaan edes nyt selvää ja päämäärästä tietoista politiikkaa, joka olisi oikein arvioinut kansain psyyken. Tämän johtopäätöksen olisi pitänyt olla hänelle selvä. Miljardi-lakiehdotuksella ei koko sen alkuhistoriakaan huomioon otettuna ollut mitään hyökkäysluonnetta, se vain tasoitti pahimman epäsuhteen ja tarkoitti yleisen asevelvollisuuden perusteellista toteuttamista. Yhä vielä oli tuhansia asevelvollisia, jotka eivät palvelleet isänmaata. Ei pyydetty ainoastaan ihmisvoimaa, vaan etenkin linnoitustemme vahvistamista ja sotatarpeita. Kaikki myönnettiin; mutta harrasta pyyntöäni, että perustettaisiin kolme uutta armeijaosastoa, ei otettu huomioon. Ei edes tehty semmoista esitystä. Tämä on kantanut huonoja hedelmiä. Armeijaosastot puuttuivat sodan alussa ja ne uudet joukot, jotka meidän täytyi syksyllä 1914 muodostaa, olivat kaikin puolin puutteelliset, kuten hätävara ainakin. Myöhemmin uudet muodostukset jo alun pitäen tehtiin voimakkaammiksi, mutta siksi ne samalla heikonsivat entisiä joukkoja, joiden täytyi niille luovuttaa paljon voimia. Ennenkuin koko lakiehdotus vielä oli edes loppuun käsitelty, siirrettiin minut Düsseldorfiin 39:nnen fysilieri-rykmentin komentajaksi. Kolmen armeijaosaston vaatimuksellani oli tässä osansa.
II.
Rintamapalvelus on elävää työtä. Vilkas seurustelu ja alituinen välitön yhteistyö niiden ihmisten kanssa, jotka oli huostaani uskottu, ja heidän hyväkseen, upseerien, aliupseerien ja sotamiesten opetus, nuorukaisen sotilaallinen kasvatus mieheksi viehättivät minua nyt suuresti pitkällisen virastotyön jälkeen. Kolmetoista vuotta olin ollut erilläni rintamapalveluksesta. Nyt olivat rekryyttien tarkastukset rykmentissä ensimmäinen virkatehtäväni. Seitsemän kertaa oli minulla nuorena upseerina viime vuosisadan kahdeksankymmen-luvulla ollut rekryyttejä, jalkaväenrykmentissä n:o 57 vanhassa Weselissä ja meri-jalkaväessä Wilhemshavenissa ja Kielissä. Myöhemmin palvelin jonkun viikon henkikrenatööri-rykmentissä n:o 8 Oderin Frankfurtissa ja olin vuodesta 1898 vuoteen 1900 komppanian päällikkönä Thornissa, jalkaväenrykmentissä n:o 61; se oli minulle unohtumaton aika. Düsseldorfissa minulle nyt tuotti iloa se, mitä noilta ajoilta vielä oli mieleeni jäänyt.
Korkeasta edesvastuusta, joka minulla rykmentin komentajana oli, olin sitä enemmän tietoinen, kun näin tulevan sodan suurin askelin lähestyvän. Useissa puheissa huomautin upseerikunnalleni ajan suunnatonta vakavuutta. Armeijaa pidin Saksan turvallisuuden ja tulevaisuuden perustuksena ja myös sisällisen rauhan suojana. Että armeijaa täytyisi tähänkin suuntaan käyttää, siitä ei — Jumalan kiitos — v. 1913 näkynyt vielä pienintäkään merkkiä.
Mieskuri, jonka alainen oli upseeri samoin kuin sotamieskin, oli minulle se kulmakivi, jolle yksin oli mahdollinen rakentaa armeijan sodan vaatimusten mukainen opetus. Se oli mahdollinen saavuttaa vain pitemmällä palvelusajalla. Vain se, mikä on mennyt kurissa karaistun miehen lihaan ja vereen, pysyy siellä vuosikausia ja kestää vielä taistelunkin hajoittavat elämykset ja pitkän sodan syvät sielulliset vaikutukset. Hyvän rauhanaikaisen harjoituksemme tuli korvata se miesluvun vähemmyys, joka meidän jokaisessa tulevassa sodassa tuli huomioon ottaa.
Kurin vahvistamassa joukossa tuli minun kasvattaa itsetoimivia ja vastuunalaisuutta pelkäämättömiä sotamiehiä. Kurin ei pidä luonnetta tappaa, vaan vahvistaa sitä. Sen tulee saada kaikki luopumaan omaa itseään ajattelemasta ja tasaisesti työskentelemään vain yhden päämäärän eteen. Tämä päämäärä on voitto. Mitä mieheltä taistelussa vaaditaan, sitä on mahdoton sanoin lausua. Syöksyminen eteenpäin vihollisen tuleen on suuri urotyö. Se ei vielä likimainkaan ole vaikeinta. Mikä vastuuvalmius, mikä suunnaton päätösvoima tarvitaankaan, kun tulee johtaa — taikka lähettää — muita kuolemaan! Ne ovat sanomattoman vaikeita toimia, joita ei kukaan voi arvostella, joka ei itse ole ollut niitä suorittamassa.
Samalla kuin pidin huolta sotamiehistä ja aliupseerien edistyksestä, myös heidän myöhempää ammattiaan silmällä pitäen, oli minulle upseerikunnan edelleen kehittäminen ja varsinkin nuoren upseerin kasvatus erikoisen tärkeä tehtävä. Rauhanaikainen upseerikunta on pysyväinen, kun taas virkavapaitten luokkaan kuuluvat upseerit, aliupseerit ja miehistö vaihtelevat. Siten siitä tulee armeijan hengen tuki, sen tulee tuntea sen mainetyöt ja isänmaan historia, samoin kuin jokaisen johtavassa asemassa olevan miehen tulee olla tähän historiaan perehtynyt. Ei mitään ole mahdollista reväistä pois sen historiallisesta yhteydestä suurta haittaa aikaan saamatta. Upseerista aliupseerien tukemina tulee vaaran hetkellä valtiojärjestyksen suojelija, sitä ei kenenkään pidä unohtaa. Tähän etupäässä perustui upseerikunnan eristäytyminen ja upseerien pysyminen etäällä valtiollisesta elämästä, mikä oli sen kanssa läheisessä yhteydessä.
Koetin tutustuttaa upseerejani uudenaikaisen sodan olemukseen. Pyrkimykseni oli vahvistaa heidän itsetietoisuuttaan, joka on tarpeen heidän vaikean tehtävänsä täyttämiseksi, mutta joka ei saa esiintyä ylimielisyytenä.