Kaiken sotateollisuuden ehtona on hiilen ja raudan saanti. Meillä oli kumpaakin omassa maassa. Longwyn sekä Brieyn malmi- ja Belgian hiilikaivokset, osa Pohjois-Ranskan ja Puolan hiilialueita, joista viimeksimainitut kuuluivat meidän ja Itävalta-Unkarin hallintoon, paransivat asemaamme huomattavasti puolueettomiinkin maihin verraten. Koillis-Serbian hiilituotantoa ruvettiin myöskin edistämään. Me koetimme saada Turkinkin käyttämään paremmin hyväkseen mahdollisuuksiaan. Me toimitimme hiiliä liittolaisillemme ja saimme ainoastaan Itävalta-Unkarista böömiläisiä ruskohiiliä Saksin sekä Baierin tarpeisiin. Puolueettomilta valloilta me saimme hiilen ja raudan vastikkeiksi ravintoaineita sekä rahaa valuuttamme vahvistamiseksi, ja myöskin hevosia. Hiili ja rauta olivat siis tosi voimaa!
Talvella 1916-17 hiilien puute kotimaassa lisääntyi huomattavasti. Se vaikutti syvästi mielialaan ja pakotti ratkaiseviin toimenpiteisiin. Saksan hiilenhankintaa ei oltu järjestetty ja tuotanto oli suuresti heikontunut. Helmikuussa 1917 esitin valtiokanslerille, kuten jo olen maininnut, että olisi asetettava erityinen hiilikommissaari asioita hoitamaan. Vasta vuorisalaneuvos Stutzin onnistui järjestää hiilikysymys, s.o. voittaa ainakin suurimmat hankaluudet ja tasoittaa kotitalouden, valaistus- ja kulkulaitosten, maatalouden ja teollisuuden sekä rautateiden ja merilaitoksen tarpeet. Minun oli erittäin vaikea hänen pyynnöstään touko- ja kesäkuulla 1917 jälleen heikontaa 50,000:lla töihin tarvittavalla miehellä armeijaa, sillä ententen suuri hyökkäys läntisellä rintamalla oli käynnissä ja sen vaikutus oli syvä ja voimia kului tavattomasti. Pidettäköön tämä mielessä kysymyksessä olevaa ajankohtaa seuratessa. Ylin armeijanjohto oli ottanut sen vastuulleen luodakseen kotimaassa kiinteän pohjan vihollisalueella suoritettavalle sodankäynnille. Tehostan tässä vielä kerran, että ylin armeijanjohto tunsi tällaisen sotaväen heikontamisen asettavan sille samalla velvoitukseksi rintamasotilasta kohtaan koettaa lakkaamatta lisätä työn tuloksia ja parantaa työvoimain käyttöä Saksassa. Armeijaan ei näitä työvoimia kotimaasta palautettu ja työnteho siellä vain pieneni. Se oli tietysti kirvelevä isku.
Rautaa ei ollut niin runsaasti saatavissa kuin hiiltä. Vain suurilla ponnistuksilla voitiin saada valmistetuksi tarvittava määrä terästä, erikoisesti ilmaterästä. Ruotsista tuotimme paljon rautamalmia ja myöskin Potin malmirikkaudet Taka-Kaukasiassa tekivät meille huomattavan palveluksen. Teräksen valmistukseen tarvittiin välttämättömästi myöskin rautaromua. Sitä saimme runsaasti miehitetyiltä alueilta. Saadaksemme vanhaa rautaa kanuunain ja ammuksien teräkseen, oli meidän, kun saarto painoi uhkaavana ja sodan ahdinko oli suuri, uhrattava sotateollisuudellemme monta tehdasrakennusta. Lopulta teräksen valmistus rupesi riittämään. Teräs oli tällöin jaettava esim. kanuunain, ampumatarpeiden ja väkälangan jatkuvaa valmistamista varten, erityisesti oli varattava rautateiden korjauksiin oma osuutensa.
Mitä vakavin merkitys oli yleensä sillä seikalla, että sodankäyntiä varten saatiin, paitsi hiiltä, rautaa ja terästä, käyttöaineita sekä voiteluöljyjä sukellusveneisiin, automobiileihin ja lentokoneisiin. Meidän oli tässä suhteessa turvauduttava Itävalta-Unkariin ja Romaaniaan. Kun Itävalta-Unkari ei voinut hankkia kylliksi öljyä ja kun kaikki yritykset sen tuotannon kartuttamiseksi jäivät tuloksettomiksi, niin sai Romaanian öljy meille sotaan nähden suorastaan ratkaisevan merkityksen. Öljytuotantoa oli Romaania saattanut parantaa, mutta käyttöainekysymys pysyi yhä edelleen hyvin vakavana ja vaikeutti sodankäyntiä sekä elämää Saksassa. Kaukaasian varastot avasivat vuonna 1918 eteemme hyviä mahdollisuuksia. Omaa benzoliteollisuuttamme ei yleisen sotataloutemme kehyksissä voitu myöskään ilman muuta laajentaa. Benzolia ei voinut käyttää sukellusveneissä eikä lentokoneissa. Kun sodan lopulla kuitenkin päätimme antaa lentäjien koneisiin benzoliakin, niin teimme sen yksinomaan bensiinin puutteen vuoksi siitä huolimatta, että tiesimme vähentävämme heidän lentotehoaan ja lisäävämme vaaran uhkaa. Jatkuvasti oli pidettävä silmällä sitä, että varastot riittivät ja että joukkojen tarpeet tyydytettiin. Matka-automobiililiikennettä oli yhä enemmän rajoitettava, samoin täytyi vähentää kuorma-autojen käyttöä rauhallisempina aikoina, jotta uhkaavissa tilanteissa voitaisiin toimia täydellä voimalla. Muuta en voinut armeijalle vaatia.
Öljyn puute kotimaassa oli suuri. Maaseutu ei saanut riittävästi petroleumia talveksi. Maalaisten täytyi viettää pitkät talvi-illat pimeässä. Se oli omiansa vaikuttamaan raskaasti mielialaan. Meidän oloillemme kuvaavaa on, että tästä epäkohdasta puhuttiin niin vähän. Liikennepulan syynä oli pitkän aikaa veturien huono voiteluöljy, joka jähmettyi helposti kylmässä. Yksityinen autoliikenne kotimaassa oli melkein kokonaan seisahduksissa. Koko käyttöainekysymys pysyi edelleen sangen vakavana. Sitä täytyi ehdottomasti mitä huolellisimmin pitää silmällä. Vasta syksyllä 1918 toteutui toiveeni, että armeijasta ja laivastosta pidettäisiin yhtenäisesti huolta. Käyttöaineiden hankinta armeijan ja kotimaan tarpeiksi oli yhtenäistä. Sitä hoiti sotaliikennepäällikkö.
Ylimmän armeijanjohdon toimesta koetettiin yhtämittaa kehittää kaikkia menettelytapoja, jotka käyttöainevastikkeiden valmistuksessa tulivat kysymykseen. Mutta monet luonnolliset vaikeudet haittasivat tapojen toteuttamista ja tekivät ne usein mahdottomiksikin.
Ampumahautasotaan tarvittavia aineita, puuta ja soraa, otettiin entistä enemmän miehitetyiltä alueilta. Kotimaastakin oli niitä vielä saatavissa.
Minä en voinut raaka-ainekysymykseen nähden huolehtia muusta kuin pääasioista. Siihen vaadittiin sitäpaitsi laajaa perehtymistä. Minun täytyikin jatkuvasti olla selvillä asiain kulusta voidakseni tehdä erinäisiä tärkeitä päätöksiä.
Raaka-aineita oli otettava miehitetyiltä alueilta. Se kuului sodan luonteeseen. Lujan järjestelyn avulla saatiin tässä kohden vähitellen paljon aikaan. Ylin armeijanjohto pyysi kummankin kenraalikuvernöörin toimimaan sanottuun suuntaan. Kaikkialla seurattiin olennaisesti samoja periaatteita. On totta, että siitä johtui väestölle rasituksia mutta selvää on myöskin, ettei näitä toimenpiteitä voitu välttää.
Jokainen asiaan perehtynyt myöntää, että me olisimme voineet menetellä monessa tapauksessa käytännöllisemmin. Mutta tässäkin kohden oli viranomaisilla ja yksityisillä ratkaistavanaan uusi tehtävä, jota pitkän sodan vaihtelevat tarpeet olivat omiaan hämmentämään. Mutta kaikista vaatimuksista huolimatta menettelimme me kotimaahan verraten hyvin varovaisesti. Sen täytyi luovuttaa kirkonkellonsa, kun taas Belgia sai ne pitää valtiokansleri kreivi v. Hertlingin Hänen Majesteetilleen tekemästä esityksestä.