Raaka-aineiden hankintaa ja jakelua Saksassa johti varmoin käsin eversti Koeth, joka toimi omalla alallaan sodan vaatimuksia vastaavalla tavalla. Hän vaikutti suuresti siihen, että miehitetyiltä alueilta raaka-aineita saatiin. Raaka-aineiden tuontia liittolais- ja puolueettomista maista johti erityinen Preussin sotaministeriöön kuuluva osasto, jonka kanssa eversti Koeth oli mitä läheisimmissä suhteissa. Hiilet ja käyttöaineet eivät kuuluneet hänen työalaansa.
Eversti Koeth hankki armeijalle välttämättömimmät tarpeet, muuhun ei meidän asemamme eikä riippuvaisuutemme ulkomaista suonut mahdollisuutta. Raaka-aineiden saanti oli pitkäksi ajaksi taattu. Väestömme kärsi kuitenkin suurta puutetta. Sillä ei ollut vaatteita eikä jalkineita. Hintasuhteet olivat peloittavia ja ne vaikuttivat ratkaisevasti elintarpeittemme kallistumiseen sekä sen seikan yhteydessä oleviin epäkohtiin. Se havainto herätti minussa surua. Sodankäynnin nimessä ei ylin armeijanjohto voinut sellaista suvaita ja se kääntyikin asian johdosta hallituksen puoleen, vaikka ilman menestystä.
Riippuvaisuutemme ulkomaista koitui turmiolliseksi. Erittäin tärkeältä näytti minusta lankasijakeaineiden hankinta. Minä jätin tämän kysymyksen everstiluutnantti Schmidt-Rederin tutkittavaksi. Tämä upseeri asettui yhteyteen valtion virastojen ja teollisuusmaailman kanssa. Enimmäkseen ovat saavutukset hänen ansiotaan. Toivoakseni hänen työnsä tulee hyödyttämään isänmaata. Se voi tulevaisuudessa olla maallemme loppumattomaksi siunaukseksi, jos Saksan kansa oppii valmistamaan näitä tuotteita, jotka se näihin asti on hankkinut ulkoa.
Erinäisten raaka-aineiden hankintaa varten muodostettiin joukoittain sotahankintayhtymiä. Minun arvosteluni ulkopuolelle jäi, olivatko ne välttämättömiä ja missä määrin. Tosiasia on, että ne tekivät tavattoman lamauttavan vaikutuksen.
Liikenteen tilasta riippui, saattoiko maan taloudellinen elämä lopullisesti säilyä. Se taasen oli riippuvainen vetureista, rautatievaunuista sekä henkilökunnasta ja liittyi mitä läheisimmin hiilien saantia koskevaan kysymykseen. Ministeri v. Breitenbach oli joka suhteessa tehnyt hyvin paljon armeijan tarpeiden tyydyttämiseksi. Henkilökuntaa ja kuljetusvälineitä oli liiaksi rasitettu, varsinkin vetureita oli kovasti kulutettu. Alettiin siitä, että veturi- ja vaunutehtaat pääsivät entiseen työhönsä. Ylin armeijanjohto avusti kuitenkin vain vastahakoisesti yleisten töiden ministeriä uusien vapautusten myöntämisessä, sillä ne heikonsivat armeijaa. Mutta sitä ei voinut välttää syystä, että rautatiehenkilökunnan työtä oli helpotettava. Me olimme monessa suhteessa varustautuneet ainoastaan lyhytaikaisen sodan vaatimusten mukaan ja nyt olimme pakotetut tässä, kuten useassa muussakin kohden, järjestäytymään siltä varalta, että sota kestäisi kauan. Sotilaallisista vaatimuksistamme johtui, että maan rautateitä täytyi sangen paljon käyttää. Me olimme ottaneet haltuumme Belgian rautateiden liikkuvan kaluston sekä Pohjois-Ranskan veturit ja vaunut, mutta ne eivät riittäneet. Sen vuoksi, että saaliiksi saatu venäläinen kalusto edellytti leveämpää kiskoväliä, ei sitä voitu käyttää.
Liittolaisemme rasittivat sen lisäksi tavattomasti meidän veturi- ja vaunuvarastoamme. Itävalta-Unkarin rautateillä liikkui monta sataa saksalaista veturia ja kymmeniätuhansia vaunuja. Samoin Turkki ja Bulgaaria saivat meiltä kalustoa ja palveluskuntaakin. Me olimme nyt saaneet Romaaniasta kalustoa saaliiksemme, mutta vihollinenkin oli kuljettanut Moldauhun useita tuhansia saksalaisia vaunuja ja piti ne hallussaan. Miehitetyillä alueilla, missä oli niin pitkiä rautatielinjoja, tarvittiin kokonaisen armeijan suuruinen liikennehenkilökunta ja huomattava määrä liikennekalustoa.
Ylin armeijanjohto esitti sotarautatiepäällikön kautta ministerille useampia kertoja peräkkäin, että erinäisillä toimenpiteillä, rajoittamalla esimerkiksi matkailijaliikennettä, pyrittäisiin tarkemmin säännöstelemään maan rautatieliikennettä. Miehitetyillä alueilla toimittiin siihen suuntaan. Raskaat aselepoehdot ja vallankumous pakostakin toteuttivat sen, mitä silloin ei saatu aikaan ja mikä taloudellisen elämämme vuoksi ei kaikessa laajuudessaan ollut mahdollistakaan. Miten kireä liikenteen tila siihen aikaan oli, selviää siitä, että ruuti- ja räjähdysainetehtaat, joiden tuotannosta kaikki riippui, saivat seisoa päiväkausia. Rautatiet eivät voineet kuljettaa niille hiiliä, vaikka niitä olikin. Asiat menivät niin pitkälle, että minun täytyi joka päivä saada tieto siitä, oliko ruutitehtaista pidetty huolta.
Sotarautatielaitoksen päällikkö, eversti v. Oldershausen ja hänen apulaisensa, majuri v. Stockhausen, olivat kumpikin henkilöitä, jotka hoitivat erittäin ymmärtävästi laaja-alaisen tehtävänsä. He olivat yhtämittaa mitä läheisimmissä tekemisissä liittolaisten sotarautatieviranomaisten ja Saksan liittovaltioiden liikenneministerien kanssa. Sangen paljon vaikeuksia johtui Saksan rautatiehallintojen moninaisuudesta. Me tunsimme kalvavaa haittaa siitä, ettemme ennen sotaa olleet saaneet luoduksi mitään suurempaa yhtenäisyyttä ja etteivät liittovaltiot olleet kulkeneet rinnakkain järjestelmään nähden. Esim. Baierilla oli kilometrilukuunsa verraten tuntuvasti vähemmän raskaita vetureja kuin Preussilla. Baierilaiseen veturiin tarvittiin toisenlaisia korjausosia kuin preussilaiseen. Ilman valtiosäännön muutostakin olisi voitu saavuttaa paljon.
Liikenteen tilaa rasitti edelleen se, ettei kanava- ja jokiliike ollut yhtenäisen johdon alainen. Näihin asti ei sitä ollut sillä tavoin edistetty kuin olisi ollut välttämätöntä. Aikaa myöten täytyi laiminlyönti korjata. Muodostettiin erityinen laivaliikeosasto. Valtakunnan merisotavirasto antoi minun pyynnöstäni apuaan toimittamalla palvelusväkeä.
Talvella 1916-17 olivat liikenneolot sangen huonot, mutta parantuivat sittemmin. Seuraavana talvena ne jälleen kiristyivät, vaikkakaan ei samassa määrässä kuin edellisenä vuonna. Työministeri koetti myös puolestaan tehdä kaiken, mikä näytti todella olevan omiaan ehkäisemään liikennepulaa.