Armeija auttoi useasti kotimaataan. Suuria rasituksia kestävien sotamiesten asema ei ollut suinkaan parempi kuin kotonaolijoidenkaan. Armeija ja kansa olivat minun syvimmän vakaumukseni mukaan kaikilla aloilla yhtä. Ylin armeijanjohto toimi aina siinä hengessä. Berliinissä sai joskus kuulla mielipiteen, että armeija ja kansa muodostivat kaksi eri ruumista, joilla kummallakin oli oma vatsansa. Tämä käsitys oli minusta surullisena todistuksena siitä, miten vähän sotaa kotimaassa ymmärrettiin. Raskain sydämin täytyi ylimmän armeijanjohdon useinkin joksikin aikaa vähentää armeijan liha-, leipä-, peruna- ja rasva-annosten, samoin kuin kaura- ja heinäannostenkin määrää. Teimme sen kansaa tukeaksemme ja pysyttääksemme sen sotakykyisenä. Myöskin sotaelintarvehallitus ymmärsi täydellisesti armeijan tarpeet ja se käsitti, että rintamasotilasta oli ennen kaikkea muistettava.
Useinkaan ei sotamiehen ravinto ollut riittävä, vaikka sitä annettiin tarkalleen ne annokset, jotka siihen aikaan olivat voimassa. Ruoka oli liian yksitoikkoista. Kuulin usein ylipäällikköjen valittavan tätä, mutta yksityiskohtia minä en voinut korjata. Kotimaassa ei täytejoukko-osastojen ruokavarat olleet riittävät ja siitä aiheutui ikäviä epäkohtia.
Nautintoaineet kävivät yhä harvinaisemmiksi. Hevoset olivat erikoisen huonossa asemassa. Ne saivat aivan riittämättömästi ruokaa. Vilja-annos oli liian pieni ja korsirehun saanti oli edelleen hyvin vaikeaa.
Sotaintendenttilaitos sai sodan alussa kestää monet vaikeudet, sillä kun oli vain rauhanaikaisiin oloihin perustuva muodollinen perehtymys alaansa. Henkilökuntaakin oli liian vähän. Myöhemmin se mukautui vastuunalaiseen tehtäväänsä. Uhrautuvalla ja alttiilla työllään se on palvellut sekä joukkojen johtoa että rintamasotilasta. Ylimmän armeijanjohdon yhteistyö sotaministeriön hallintodepartementin johtajan, kenraali v. Ovenin, minun liègeläisen taistelutoverini sekä sotaelintarvehallituksen kanssa oli aina sopuisaa. Sitä kannatti molemminpuolinen avuliaisuus. Ennen sotaa tehtyjä laiminlyönnin syntejä — puuttuvaa taloudellista valmistelua ja sitä virhettä, ettei ennen sodan alkua koottu mitään suuria varastoja — ei voinut enää korjata.
Myöhemmin me avustimme kotimaata siten, että luovutimme tavarankuljetukseen, erittäinkin asemilta-ajoon suurkaupungeille kuorma-autoja ja ajokaluja. Me teimme sen, vaikkakin siitä johtui armeijalle vaikeuksia. Sadonkorjuulomia myönnettiin paljon yli säännöllisen määrän. Maan perunanhankintaa edistettiin helpottamalla rautatievaunujen saantia siihen tarkoitukseen.
Miehitetyt alueet huojensivat elintarvekysymystä. Etappitarkastuskunta järjesti niin, että ne pitivät huolen nimenomaan myöskin lihan hankinnasta, ja se johti niiden maataloustoimintaa mahdollisimman ammattimaisesti. Joukot tekivät itse niillä seuduilla, missä ne joutuivat kauemman aikaa viipymään, ahkerasti kylvö- ja elonkorjuutöitä. Mutta jos vaihtoja sattui usein, ei tässä suhteessa paljoakaan aikaansaatu. Vain Romaanian avulla me, Itävalta-Unkari ja Konstantinopoli vuonna 1917 jotenkuten selviydyimme.
Entente oli toimittanut niin, ettei meidän tarvinnut pitää huolta
Belgiasta.
Puolueettomat maat, nimenomaan Tanska, Hollanti ja Sveitsi antoivat meille huomattavia määriä tuotannostaan. Tavarankuljetukseen me käytimme omia saksalaisia järjestöjämme emmekä menetelleet ententen tavoin, joka teetti työtä asianomaisen maan asukkailla, joille se hankki ansiotyötä. Tämä herätti, syystäkö vai syyttä, suurta tyytymättömyyttä ja pahaa verta sekä liittolaisissa että puolueettomissa valtioissa ja myöhemmin myöskin omassa maassa.
Itävalta-Unkarin elintarveolot olivat koko ajan kovin kireät. Unkari oli varustautunut. Se huolehti tosin siitä, että melkoinen osa Itävalta-Unkarin armeijasta sai elintarpeensa, mutta Itävaltaa se ei avustanut. Itävalta näki nälkää. Siellä eivät tshekkiläiset maanviljelijät luovuttaneet mitään köyhemmissä seuduissa asuville saksalaisille. Tämän lisäksi oli Itävallan hallintokoneisto raskasliikkeinen, minkä vuoksi kaikista jyrkistä määräyksistä huolimatta mistään todellisesta hankinnasta ja oikeudenmukaisesta jaosta ei ollut puhettakaan. Minä en koskaan unohda, miten eräs korkea itävaltalainen virkamies pyysi minun apuani Unkarin taivuttamiseksi elintarveasiassa. Itävalta-Unkarin armeija kärsi osittain nälkää, kuten saksalainen Itävaltakin ja nimenomaan Wien.
Tilanne Bulgaariassa oli parempi, vaikka siellä ei maata viljeltykään juuri uudenaikaisesti, mutta hallintojärjestelmä oli kehno. Armeijan etappi oli huonosti varustettu ja sotaväen elintarvelaitos vanhentuneille periaatteille rakennettu. Usein kärsittiin armeijassa puutetta. Mutta kuitenkin saattoi toivoa, että Bulgaaria loppujen lopuksi kykenisi pitämään itse itsestään huolen.