Turkin elintarvejärjestelmä oli kauttaaltaan mätä, maanviljelys vielä jonkinmoisella alkuasteella, rauta-aura kokonaan tuntematon. Maatalousministeri vapaaherra v. Schorlemer oli koettanut kohottaa Turkin maataloutta, mutta ei tavannut Turkin hallituksessa asiaan todellista ymmärtämystä eikä arvostelukykyä. Pyydettiin moottoriauroja suurien pinta-alojen kyntämiseksi, mutta ei kukaan ajatellut mitään täysin perinpohjaista uudistustyötä, jolla tuotantoa olisi tosiaankin ratkaisevasti voitu kohottaa. Turkki ja erikoisesti Konstantinopoli tarvitsi sen vuoksi apua ja tukea.
Syksyllä 1916 esitettiin ajatus, että perustettaisiin neliliiton keskuselintarvevirasto, joka toimisi Saksan johdolla. Ajatus tuntui houkuttelevalta. Elintarveolot neliliiton valtioissa olivat kuitenkin pohjimmaltaan liian erilaisia. Yhdenmukaisiin elintarvesäännöksiin ei olisi mitenkään päästy. Kaiken lopuksi olisivat kaikki eläneet Saksan kustannuksella. Hyvällä syyllä tuo ajatus hylättiin.
V.
Edellä on monessa kohden viitattu siihen suureen merkitykseen, joka Romaanialla, taikka oikeammin Valakialla, oli sodankäyntiin nähden. Meidän oli nyt hankittava tarpeemme ja tuotava ne kuluttajille. Romaanian ja myöskin Dobrudshan hallinto järjestettiin säännölliselle kannalle. Sen vuoksi, että meillä saksalaisilla Romaanian kukistamisessa oli ollut niin huomattava osuus, koetin minä päästä siihen, että tämä hallinto annettaisiin saksalaisten käsiin. liittolaistemme ominaisuuksiin ja heidän liiketoimintansa laatuun katsoen tämä järjestely antoi parhaat takeet siitä, että meidän sotataloudellisia vaatimuksiamme otettiin jatkuvasti huomioon. Liittolaisemme suostuivat tähän.
Meidän etuihimme ei soveltunut, että Bulgaaria olisi ottanut haltuunsa koko Dobrudshan. Se oli syksyllä 1915 tehdyn sopimuksen mukaan ryhtynyt heti hallitsemaan sitä osaa Dobrudshasta, joka oli alkuaan kuulunut Bulgaarialle ja jonka se vasta toisen Balkanin-sodan jälkeen oli luovuttanut Romaanialle. Se tyytyi toistaiseksi siihen. Jos muu osa Dobrudshaa ja sen mukana Tshernawodan—Konstantsan rataosa olisi luovutettu, olisi se silloisten suhteiden vallitessa merkinnyt samaa kuin että kolmaskin ja samalla viimeinen Keski-Euroopan ja Turkin välinen maailmankauppatie olisi jätetty Bulgaarialle, jonka tarkastuksen alaisia olivat jo Salonikin ja Sofian kautta kulkevat tiet. Meidän ja Turkin väliselle kaupallemme olisi tämä Bulgaarian liikennemonopoli tuottanut vakavia haittoja. Itävalta-Unkarin itsekäs kanta rasitti sitä jo tarpeeksi asti. Itävallan ja Turkin edut Dobrudshaan nähden kävivät yhteen Saksan pyrkimysten kanssa. Siitä huolimatta asettui Wien Bulgaarian kysymysten suhteen, joilla oli meille merkitystä, aina epäselvälle kannalle. Siksipä ei Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennonkaan kannasta ollut varmuutta. Bulgaarian pyrkimykset sotivat eräässä suhteessa minun tarkoituksiani vastaan. Kuitenkin sain tuntea tyydytystä siitä, että kaikki liittolaisemme kannattivat saksalaisen etappihallinnon sijoittamista Dobrudshaan. Se joutui kenraali v. Mackensenin armeijaryhmän komennon alaiseksi ja sen piiri ulottui vanhan romaanialaisen Dobrudshan etelärajalta noin 20 km päässä Tshernawodan—Konstantsan radasta pohjoiseen kulkevaan viivaan. Muu osa jäi 3:nnen bulgaarialaisen armeijan toiminta-alueeksi ja niin ollen Bulgaarian hallintoon.
Bulgaarialaiset tuottivat hyvinkin pian Dobrudshassa saksalaisille viranomaisille, joiden etunenässä oli kenraali Kurt v. Unger, paljon vaikeuksia. Myöskin ylintä armeijanjohtoa he ahdistelivat. Minä pidin pääni niihin bulgaarialaisten pyyteisiin nähden, jotka tarkoittivat etappialueen hallinnon luovuttamista heidän käsiinsä, ja siinä suhteessa kannattivat minua saksalaiset virastot, jotka uljaasti vastustivat liittolaistemme itsekkäitä menettelytapoja. Maan hallinto tietysti kärsi sellaisesta, mutta kenraali v. Unger ja hänen saksalaiset etappikomendanttinsa huolehtivat siitä, että Konstantsan runsaat öljyvarastot ja myöskin muut etappialueen raaka-aineet saatiin irti ja käytettiin sitten sekä meidän että liittolaistemme etuja vastaavalla tavalla. Maan taloutta hoidettiin niin kuin vaikeat olosuhteet suinkin sallivat. Jos Bulgaarian armeija ei Dobrudshasta saanut sitä elintarvemäärää, minkä maakunnasta olisi voinut saada, niin johtui se yksinomaan tämän armeijan ja Bulgaarian menettelytavoista.
Etappialueen väestö nautti meidän suojelustamme aina sodan loppuun saakka. Tämän alueen eteläisen osan täydellinen luovutus Bulgaarialle Bukarestin rauhan perusteella ei enää ehtinyt toteutua. Kolmannen bulgaarialaisen armeijan toiminta-alueella olimme pidättäneet itsellemme oikeuden ostaa raaka-aineita. Bulgaarialaiset katsoivat kärsivänsä siitä vahinkoa ja tuottivat meille hyvin paljon vaikeuksia.
Valakian hallinnon järjestämiseen otti Itävalta-Unkari tehokkaasti osaa. Se ei tietystikään ollut mukavaa. Mutta meidän oli siihen suostuttava siitä sangen yksinkertaisesta syystä, että Saksa ei yksin jaksanut kaikkea järjestää. Itävalta-Unkarin hallintoelimet toivat monta kertaa vaikeuksia elämäämme, sillä Itävalta-Unkari pelkäsi, että Saksan vaikutus Romaaniassa lisääntyisi, ja se koetti sen vuoksi omilla keinoillaan saavuttaa kaikenlaisia etuja. Bulgaariakin vaikeutti hallintoa, se kun toimi suorastaan oma- ja mielivaltaisesti. Turkki oli lojaalinen.
Hallinto kulki "sotilashallinnon" nimellä ja oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin ja näin ollen samalla ylimmän armeijanjohdon lainen eikä siis, kuten kenraalikuvernöörit, riippuvainen suorastaan keisarista. Ulkoasiainviraston vaikutusvalta säilyi. Sotilaskuvernööriksi tuli kenraali Tülff v. Tschepe und Weidenbach, joka jo vuoden 1915 alussa oli jonkun aikaa hoitanut silloin miehitettyjen Puolan osien hallintoa, mikäli ne eivät kuuluneet sotatoimialueihin. Hänen esikuntansa päällikkönä oli ensin kenraali v. Bergmann, sittemmin eversti Hentsch, joka Romaanian sotaretkellä oli toiminut ylimajoitusmestarina Mackensenin esikunnassa ja ymmärsi erinomaisesti hallintoteknillisiä ja taloudellisia kysymyksiä.
Saksalaiset ja itävaltalaiset komendantit olivat sotilaskuvernöörin käskynalaisia.