Sotilaskuvernementtiin ei kuulunut koko Valakia, kapea kaistale siitä oli jätetty 9:nnen ja Tonavan-armeijan toiminta-alueeksi. Mutta koko alaa hoidettiin samojen periaatteiden mukaan.
Suurin osa romaanialaisia virkamiehiä ja tuomareja oli pysynyt paikoillaan. Jos heistä joku oli poistunut, voitiin toinen romaanialainen panna tilalle. Hallintotoimet muodostuivat siten yksinkertaisemmiksi kuin aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, ja niillä oli etupäässä taloudellinen luonne. Vain niillä olikin sodankäyntiin nähden merkitystä. Sotilaskuvernöörin esikunta ja erikoisesti tehtävään valitut etappipäälliköt huolehtivat tarpeista.
Kaikenlaisia maanviljelystuotteita, erittäinkin vehnää ja maissia, mutta myöskin herneitä, papuja, luumuja, munia ja viinejä oli ilahduttavan runsaasti saatavissa. Syystöihin käytiin heti käsiksi. Koetettiin kaikin keinoin kannustaa yritteliäisyyttä. Talvivehnän kylvö oli tärkeä, sillä meidän täytyi turvautua Romaanian tuotteisiin ahtaana aikana, Unkarin sato kun valmistui vasta heinäkuussa ja meidän satomme elokuussa. Myöskin vihannesten viljely merkitsi meille paljon ja sitä kehitettiin mahdollisuuden mukaan tuottavaksi. Karjakanta oli sodan vuoksi alentunut. Sitä käytettiin nyt maanviljelyksen hyväksi. Lihan vienti oli sen vuoksi vähänpuoleista.
Hankkiessaan maataloustuotteita oli sotilashallinto yhteistyössä keskusostoyhtiön viranomaisten kanssa, jotka olivat työskennelleet siellä jo ennenkuin Romaania julisti sodan. Yhtiön ei kuitenkaan annettu toimia itsenäisesti.
Öljyvarastot, jotka Romaaniassa joutuivat meidän käsiimme, eivät olleet suuria. Porauslaitteet oli perinpohjin rikottu ja putket sangen taidokkaasti tukittu. Englantilainen eversti Thomsen, joka oli saanut tehtäväkseen estää meitä käyttämästä öljykenttiä, oli suorittanut sen hyvin. Hänen työstään ei entente tosin ratkaisevasti hyötynyt, mutta kuitenkin se vähensi huomattavasti öljynhankintaamme armeijan ja kotimaan tarpeisiin. Hänen ansiotaan osittain on Saksan öljypula. Sotilashallinto kutsui maahan Romaanian öljyteollisuuden erikoistuntijoita ja ryhtyi tarmokkaasti toiseen mitä tärkeimpään tehtäväänsä, öljytuotannon saattamiseen taas kukoistukseen avaamalla suletut putket sekä myöskin tekemällä uusia porauksia ja korjaamalla jalostuslaitoksia sekä panemalla ne jälleen käyntiin. Öljyn saanti lisääntyi, vaikkakin vain hyvin hitaasti.
Useiden hädän ahdistamain ja meille ynseäin wieniläisten mielestä ei sadon saanti eikä öljytuotannon kuntoonpano käynyt kyllin nopeasti. Niinpä helmikuussa 1917 saapui siitä valituksia Wienistä ja samaa toitotettiin minulle Berliinistäkin päin. Hetkisen epäilin, tehtiinkö työtä tosiaan asianmukaisella tavalla. Kownossa saamieni omien kokemusten nojalla saatoin kuitenkin käsittää, mitä vaikeuksia Romaaniassa oli voitettava, enkä sen vuoksi antanut johtaa itseäni harhaan. Huhtikuussa sitten valitukset vaimenivatkin ja hallinto sai osakseen yleistä tunnustusta.
Dobrudshan ja Valakian tuotteista koottujen varastojen jako tapahtui liittolaisten kesken erikoisten sopimusten pohjalla. Öljynjako ei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä vastoin Valakian maataloustuotteiden jako oli väsyttävimpiä tehtäviä, mitä kenraalimajoitusmestari kenraali Hahndorffin osalle oli tullut, joka varsin harkintakykyisenä ja sotatalouselämän aloihin laajasti perehtyneenä miehenä näytti näihinkin kysymyksiin erityisesti soveltuvan. Bulgaaria ei ollut Romaanian varastojen jaossa osallisena, se sai Dobrudshan sadon. Turkille tuli ainoastaan vähäinen määrä, sillä sille oli luvattu etukäteen suurehkoja Dobrudshassa olevia varastoja. Oli siis varsinaisesti kysymys Saksan ja Itävalta-Unkarin, tai oikeammin ainoastaan Itävallan, välisestä sopimuksesta. Itävallan edustajat esittivät tavattomia vaatimuksia. Me otimme oppia heistä ja menettelimme samoin. Katkeran kiistan perästä oli kultainen keskitie tässäkin tapauksessa ainoa sovintoon johtava ja lopulta molempia puolia tyydyttävä ratkaisu. Neuvotteluihin ei tietysti kutsuttu meidän sotaelintarvevirastomme edustajia ja heidän kanssaan jo ennakolta asioista perusteellisesti keskusteltu. Ainoastaan erikoisen kireissä tapauksissa täytyi ylimmäisen armeijanjohdon päättää.
Viljan, öljyn y.m. viennissä voitiin yleensä ruveta jälleen käyttämään niitä liikereittejä, joita myöten ennen Romaanian sodanjulistusta Valakian tuotteita oli kuljetettu. Sen vuoksi pantiin Romaanian rautatiet uudelleen kuntoon ja se vaati oman aikansa. Tonavalla pantiin laivaliike heti käyntiin. Itävalta-Unkari piti Tonavaa yksinomaisena valta-alueenaan. Eversti v. Oldershausen hankki meidän etujemme mukaisen ratkaisun. Saksalaisen Tonavan-laivayhtiön Baierin Lloydin, toiminta laajeni.
Meidän kulkulaitoksemme ovat aina olleet tehtävänsä tasalla. Kun odotettiin kasvavaa öljyn vientiä, niin lisättiin sen mukaisesti tankkivaunujen ja -pursien rakentamista. Ploestista Giurgiuhun rakennettiin putkijohto. Sellaistahan ei vielä rauhan aikana ollut täydellisessä muodossa olemassa.
Kuten aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, niin täälläkin saksalainen sotilashallinto ja muut virastot, joille Valakian hallinto oli uskottu, olivat selvillä siitä, että niiden tehtävällä oli ratkaiseva merkitys sodankäynnissä, mutta samalla ne käsittivät, että meidän työmme, kuten me kaikki toivoimme, hyödyttäisi rauhan aikaakin.