VI.
Saksan kansa on kotona ja sotakentällä näiden neljän pitkän sotavuoden aikana saanut kestää ja kärsiä sanomattoman paljon. Sota on syvältä raastanut ja vahingoittanut kansan tunne-elämää ja koko kansanmoraalia.
Kuristus- ja nälkäsaarto sekä vihollisen kiihoitustyö, joiden vaikutukset liittyivät mitä kiinteimmin taisteluun, jota käytiin saksalaista rotua ja saksalaista henkeä vastaan, painoivat raskaasti ja ahdistivat meitä sitä tukahduttavammin, kuta kauemmin sotaa kesti ja niitä jatkui. Saarto vaikutti. Kotimaassa kiihoitustyö tapasi suotuisan maaperän, se suuntautui nyt välittömästi rintamasotilaaseen, joka hänkin oli käynyt vastaanottavaiseksi. Saarto ja kiihoitustyö alkoivat vähitellen järkyttää meidän henkistä sotakuntoisuuttamme ja horjuttaa uskoamme lopulliseen voittoon. Oikeutettu rauhankaipuu pukeutui muotoihin, jotka hipoivat heikkoutta, pirstoivat kansaamme ja painoivat armeijan hengen masennuksiin.
Tässä maaperässä itivät myrkylliset kasvit. Monesta katosi kokonaan saksalaistunne ja isänmaan-ajatus. Heidän oma minänsä astui etualalle. Kaikenlainen sotakeinottelu, poliittinenkin, joka käytti hyväkseen valtion hätää ja hallituksen heikkoutta persoonallisia sekä poliittisia etuja saavuttaakseen, pääsi yhä enemmän ja enemmän valtaan. Henkinen sotakuntoisuutemme kärsi äärettömiä vaurioita. Me menetimme uskon omaan itseemme.
Vallankumousajatus, jonka levittämisestä vihollisen kiihoitus ja bolshevismi pitivät huolta, tunkeutui valmiiksi muokattuun saksalaiseen sieluntilaan ja valloitti riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen avulla alaa armeijassa ja laivastossa. Harhaopit vetivät pian puoleensa syviä rivejä. Saksan kansa sekä kotona että rintamalla sai kuoliniskun.
Kun tulin ylimajoitusmestariksi, oli tämä kehitys alullaan Saksan kansassa, mutta sen luonnetta ja suuntaa ei saattanut selvästi nähdä. Järkkymättömän varmaa oli vain, että me emme saaneet jäädä siihen nähden toimettomiksi.
Nälkäsaartoa vastaan oli tällöin jotakin tehty, olimme sen murtaneet Romaaniassa. Kukaan ei tietänyt, löytäisimmekö siihen vielä toista tilaisuutta ja miten sitä käyttäisimme hyväksemme.
Vihollisen kiihoitustyöhön me tuijotimme kuin kaniini käärmeeseen. Se toimi erinomaisen suurpiirteisesti ja taitavasti, voimakkain ja laajoihin kansankerroksiin pystyvin ajatuksin, sodankäyntitapojen kanssa täydessä sopusoinnussa ja käyttäen häikäilemättä kaikkia keinoja.
Saksan kansa, joka ei vielä ollut oppinut tuntemaan vaikenemisen taitoa ja arvoa, oli itse hyljättävässä avosydämisyydessään kirjoitustensa, puheittensa ja toimintansa avulla osoittanut tien, jota vihollinen saattoi hyväkseen käyttää.
Se oli itse ruvennut puhumaan "preussilaisesta militarismista", vaikka juuri tämä "preussilainen militarismi", epäitsekkään velvollisuudentunnon henki, yksilön mukautuminen valtioajatukseen, oli luonut Preussin ja hankkinut Saksalle sen loistavan kehityksen. Se merkitsi samaa kuin viimeksimainittu. Militarismin ulkonaisia muotoja pidettiin sen olemuksena eikä tajuttu siitä pulppuavaa kansallista voimaa. Sen sijaan, että sitä vastaan taisteltiin, olisi pitänyt sitä henkevöittää. Korkeat hallintoviranomaisetkin lausuivat minulle tämän sanan sodan aikana moittivalla sävyllä. Saattoiko silloin närkästyä siitä, että monikin luuli tekevänsä hyvän työn vastustaessaan "militarismia", vaikka ei osannutkaan määritellä tätä käsitettä? Useat kyllä tiesivätkin, mitä he tällä taistelulla tarkoittivat: se koski arvovaltaa!