Entente oli tästä "preussilaisen militarismin" voimasta hyvästi selvillä. Se tiesi kyllä, minkä vuoksi se sitä vastaan taisteli. Se tiesi myöskin, mitä teki, lietsoessaan Saksassa vihantulta upseerikuntaa ja kaiken lopuksi valtiovallan haltijaa vastaan. Se oli päämäärästään selvillä, kun se nimenomaan Etelä-Saksassa harjoitti yllytystä Preussia vastaan, kun se kiihoitti mieliä keisaria, valtakunnan yhteyden edustajaa, ja Saksan kruununprinssiä vastaan, ja se lupasi Saksan kansalle kultavuoria siinä tapauksessa, että se syöksisi vallasta keisarihuoneen ja muut hallitsijasukunsa.
Myöhemmin kajosi vihollisen kiihoitus minunkin persoonaani. Kansassa ja sotajoukossa oli herätettävä epäluuloa ylimmän armeijanjohdon toimintaan, usko sodan voitokkaaseen loppuun oli saatava järkkymään ja juuritetuksi luottamus siihen mieheen, joka koki lujasti vastustaa ententen pyyteitä.
Vihollisen onnistui meidän kansanvaltaisiin mielipiteisiimme nojautumalla aikaansaada se, että meidän hallitusmuotomme yksinvaltaisena joutui huonoon huutoon Saksassa ja kaikkialla maailmassa, vaikka keisarillamme ei ollut samaa valtaa kuin Yhdysvaltain presidentillä, ja vaikka vaalioikeus valtiopäiville, siis valtakunnan määräävään kansaneduskuntaan, oli kansanvaltaisempi kuin monessa muussa maassa.
Vihollinen pyrki yllytyksellään yhä selvemmin päämäärään, jonka tarkoituksena oli saada Saksan valtakunnan yhtenäisyys järkkymään, erottaa Saksa hallitsijahuoneestaan ja hallitsijasuvut sekä hallitukset kansasta: siis poliittiseen kumoukseen.
Se tiesi, miten epäpoliittisesti ja epäsotaisesti ajattelevaan, suuressa hädässä elävään Saksan kansaan vaikuttaisivat sanat "sopimusrauha", "aseistariisuminen sodan jälkeen", "kansainliitto" ja muut sellaiset. Tämä seurasi vain liian herkästi, tietoisena taikka tiedottomasti itseään pettäen, näitä houkuttelevia ja kuitenkin niin kavalia ilvekuvia.
Tällöin lankesi tietenkin hedelmälliseen maaperään se kiihoitusväite, että Saksan suunnitelmat maailmanherruuden saavuttamiseksi olivat rikkoneet rauhan ja nyt olivat sen esteenä.
Todellisuudessa ei Saksan hallituksella ole Bismarckin jälkeisenä aikana ollut yleensä muuta suurta ulkopoliittista päämäärää kuin rauhan säilyttäminen. Se ehkä pyrki laajentamaan Saksan siirtomaa-alueita. Se tuskin ajatteli maailmanpolitiikkaa ja se kulki hapuillen Bagdadin tietä. Yhä enemmän ulospäin suuntautuvassa ja tosiolojen yläpuolelle kohoutuvassa elämässämme me arvioimme vuosien 1870/71 jälkeen voimamme liian suuriksi emmekä osanneet antaa vastustajillemme sitä merkitystä, joka niille kuului. Me pyrimme levitteleimään yli maapallon, olematta vielä lujasti kiinni Euroopan kamarassa. Kun Saksan kansa oli hankkinut itselleen valtakunnanmaat, Elsass-Lothringin, ja pystyttänyt Saksan valtakunnan, oli se kylläinen. Oli käynyt välttämättömäksi laajentaa sen siirtomaa-alueita ja lujittaa sen tehoisuutta maapallolla lisäämällä sen tuotteiden markkinapaikkoja. Vaikka tämä olikin ainoastaan valtakeinoilla saavutettavissa, pyrki se yhtäläisiin oikeuksiin vain rauhallisen kilpailun avulla. Kauppapyyteissään ja poliittisten opinkappaleiden sokaisemana se ei käsittänyt, että toisten, maailmanherroina elävien kansojen oli näitä kahta seikkaa vaikea erottaa.
Rauhan säilyttäminen oli suuri päämäärä. Kuten puolustussotamme oli ainoastaan hyökkäyksellä voitettavissa, saatoimme me ylläpitää rauhaa vain seuraamalla selvää, lujaa ja varmojen suuntaviivojen mukaista politiikkaa. Mutta sellaista ei ollut Saksan politiikka. Se ilmeni äkkipäisenä ja töykeänä. Meille vihamieliset kansat käyttivät tätä hyväkseen yhtyäkseen meitä vastaan. Nekin, jotka siihen asti olivat olleet eripuraisia keskenään, liittyivät yhteen meitä vastaan. Toiselta puolen osoitimme me epävarmuutta ja horjuvaisuutta. Silläkään emme hankkineet itsellemme yhtään ystävää.
Monet saksalaiset alkoivat tuntea huolta ja ilmaisivat usein jyrkässä muodossa pelkonsa joka suhteessa. He esittivät päinvastoin kuin hallitus sangen laajakantoisia ajatuksia. Mutta ne olivat vain yksityisiä mielipiteitä, joille ei meillä annettu mitään muuta merkitystä, kuten kaikki muut kansat olisivat tehneet. Sodan aikana eivät asiat ole tässä suhteessa muuttuneet. Ententen hallitusten ja kansojen sotapyyteet olivat aina paljoa laajakantoisempia kuin yksityisten saksalaisten unelmat. Me tunnemme sen nyt veressämme.
Maailmanherruussuunnitelmat edellyttävät voimakasta kansallistuntoa. Huolimatta valtakunnan perustamisesta vuonna 1871 me emme ole siihen päässeet, hallitus ei ole Bismarckin jälkeisenä aikana sitä kehittänyt edelleen. Päinvastoin se meistä katosi samassa suhteessa kuin tahdonvoimamme heikkeni. Sen lisäksi me olimme ajatustavaltamme jääneet liian paljon liittovaltiomaiselle kannalle ja meitä vaivasi sisäpoliittisesti suuri pirstoutuneisuus. Kansallistuntoa vailla olevina me astuimme liian aikaisin maailmaan emmekä vieraille vaikutuksille alttiissa maailmankansalaismielessämme osanneet sovittaa yhteen kansallista ja kansainvälistä katsantotapaa, yhtä vähän kuin kotimaahan ja maailmaan kohdistuvia etujamme.