Miehitetyssä Ranskassa ja vankileireissä vaikutti "Gazette d'Ardennes" huomattavalla tavalla ja saavutti luotettavuutensa sekä oikeudenmukaisuutensa kautta arvoa ja kunnioitusta vihollisenkin taholla. Hyvän maineen saavutti myöskin sotaministeriön johdon alainen, venäjänkielellä painettu "Venäläinen Tiedonantaja".
Suurten saksalaisten päivälehtien sotakirjeenvaihtajat kokoontuivat lännessä ja idässä sotasanomalehdistön majoihin ja saivat, mikäli sotilaallinen asema salli, yksilöllisen vapautensa säilyttäen tutustua mahdollisimman nopeasti ja seikkaperäisesti uusimpiin tapahtumiin. He ottivat osaa joukkojen ja esikuntien elämään, mikäli se kävi päinsä. Heidän rinnallaan oli kuuluisia sotakirjailijoita, jotka kuvasivat sodankäyntiä ylemmältä näkökannalta.
Sotasanomalehtiviraston ylisensuuritoimiston tuli pitää huolta lehtien yhtenäisestä sotilaallisesta tarkastuksesta kotimaassa ja valvoa, että ylimmän armeijanjohdon antamia sensuurimääräyksiä yhdenmukaisesti noudatettiin. Samassa tarkoituksessa se oli kosketuksissa miehitetyille alueille perustettujen sanomalehtihoitokuntien kanssa. Liittolaisten sanomalehdistön sotilaallisten johtovirastojen kanssa se toimi johdonmukaisesti kussakin tapauksessa samaa järjestelmää seuraten.
Ylimmän armeijanjohdon sensuurimääräykset ulottuivat kaikkeen, mikä saattoi vahingoittaa sodankäyntiä. Mutta ne rajoittuivat myöskin siihen. Sitä paitsi ylisensuuritoimisto välitti valtakunnan viranomaisilta saapuvat ohjeet kotimaan sotilaskäskynhaltijoille. Tämä herätti ikäviä väärinkäsityksiä ja perusteettomia luuloja. Ei ollut ollenkaan harvinaista, että sotilaskäskynhaltijat julkaisivat noita ylisensuuritoimiston yksinkertaisesti heille edelleenlähettämiä sensuuriohjeita ylimmän armeijanjohdon antamina, mikä luonnollisesti teki meihin nähden epäedullisen vaikutuksen. Sanomalehtitarkastuksen toimittaminen ei ollut ylisensuuritoimiston, vaan yksinkertaisesti sotilaskäskynhaltijain asia. Ylisotilaskäskynhaltijalle (sotaministerille) ylisensuuritoimisto antoi tämän pyynnöstä lausuntonsa ja ilmoitti seikoista, jotka sen käsityksen mukaan kaipasivat hänen valvontaansa. Ylimmällä armeijanjohdolla ei siis ollut mahdollisuutta kajota välittömästi mihinkään lehteen, se saattoi ainoastaan huomauttaa valtakunnan hallitukselle, erittäinkin sotaministeriölle, kiireellisissä tapauksissa välittömästi sijaiskenraalikomennoille jos se arveli jonkin lehden suunnan vahingoittavan sodankäyntiä.
Laillisesti ei valtiollista sensuuria ollut olemassa. Oli erehdys, ettei sitä ollut, ja se oli omiaan johtamaan harhaan. Hallitus itse kääntyikin usein ylisensuuritoimiston puoleen pyytäen, että se julkaisisi sellaisen tai tällaisen määräyksen. Päästyäni asiain kulusta selville, panin vastalauseeni sellaista sotilassensuurin käyttöä vastaan ja estin sen. Ei ollut onnellista, että ylisensuuritoimisto joutui ylimmän armeijanjohdon alaiseksi. Se oli sodan ensi aikojen oloissa luotu yleisesikunnan avuksi, ja siitä kehittynyt. Sensuuri herättää tietysti aina vastenmielisyyttä ja vastenmielisyyden täytyi ilmetä sitä äänekkäämmin, kuta enemmän rauhan harrastukset mielipiteissä voittivat alaa ja sisäpoliittiset virtaukset tunsivat olevansa rajoituksiin sidottuja. Ylin armeijanjohto kärsi siitä suuresti. Kun syksyllä 1916 ylisotilaskäskynhaltija määrättiin kaikkien kotimaisten sotilasviranomaisten esimieheksi, helpotti se jossakin määrin ulkonaisesti minun asemaani sanomalehdistöön nähden. Mutta, ikävä kyllä, ei sotaministeri vuonna 1917 suostunut ottamaan huostaansa ylisensuuritoimistoa.
Liittolaistemme sanomalehdistö oli kiinteämmin hallitusten vallassa kuin meidän. Mutta Bulgaariassa ja Turkissa ei sillä ollut sitä merkitystä kuin Saksassa ja Itävalta-Unkarissa. Liittolaismaissa oli vallalla ankara valtiollinenkin sensuuri.
Itävalta-Unkarissa ei hallitus ryhtynyt mitenkään kohottamaan sotaista mieltä eikä kokoamaan kansojaan toimintaan. Lopullisesti olemassaolostaan taistellessaan eivät kaksoismonarkian hallitukset kyenneet mitenkään johtamaan kansojaan.
Bulgaarialaisten ja turkkilaisten mieliala tuli julkisuudessa vähän näkyviin, Bulgaariassa kuitenkin tuntuvasti enemmän kuin Turkissa. Hallitus ei Bulgaariassakaan ryhtynyt ohjaamaan kansaa.
Erityisesti kiusallista oli tietenkin huomata, miten vähän tunnustusta Saksa sai yleensä osakseen liittolaistemme lehdissä. Meidän Niebelung-uskollisuutemme ei tosiaankaan ollut mikään tyhjä sana. Vieraassa maassa vuodatettu veri olisi ansainnut ainakin tunnustusta. Minä tein useita ehdotuksia liittolaistemme armeijanjohdoille. Lopulta onnistui everstiluutnantti Nicolain saada aikaan määrättyjä sopimuksia ainakin sotilaallisten tiedonantojen ottamisesta neliliiton sanomalehtiin. Näin epäkohdat osittain poistuivat. Liittolaistemme sanomalehdistön edustajain tekemien matkojen piti myöskin vaikuttaa valaisevasti, mutta ne eivät muuttaneet paljon asiain tilaa.
Tälläkään alalla ei hallituksemme toiminut tehokkaasti. Sen olisi täytynyt pitää huolta suuripiirteisestä tiedonantotyöstä liittolaismaissa ja hankkia siten sodanjälkeiseksikin ajaksi isänmaallemme hyötyä.