Huhtikuun ensi päivinä 1917 keisari sai Homburgiin vieraakseen keisari
Kaarlen. Hänen seurueessaan olivat kreivi Czernin ja kenraali v. Arz.
Valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka ja minä olimme myös kutsutut
Homburgiin.
Herra v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat jo ennen kohdanneet toisensa. Maaliskuun 27:ntenä olivat molemmat herrat tehneet sopimuksia, jotka sisältyvät samana päivänä päivättyyn "Wienin asiakirjaan". Siinä on esitetty ne vähimmät vaatimukset, joilla Saksa ja Itävalta voivat solmia rauhan ja joiden edellytyksenä on status quo ante, sekä ohjelma, jota noudatettaisiin, jos sota saadaan suotuisaan lopputulokseen, — tämä ohjelma oli minun ajatussuuntani mukainen Peräytymisestä suuntaan tai toiseen ei ollut kysymystä.
Tämä tärkeä asiakirja tuli vasta helmikuun 5:ntenä 1918 valtiosihteerien ja ylimmän armeijanjohdon tietoon.
Sillä aikaa kuin majesteetit ja valtiomiehet keskustelivat Homburgissa, neuvottelimme me, kenraali v. Arz, kenraalisotamarsalkka ja minä asemasta. Me olimme siirtyneet Siegfried-asemiin ja odotimme suurta huhtikuun hyökkäystä. Minä pidin englantilaisten rynnistystä aivan lähimmässä tulevaisuudessa luultavana. Sukellussodan tulokset olivat maaliskuussa olleet hyvät. Valtakunnan sisäasiainvirasto alkoi antaa sen teholle suuren arvon. Amerikan merkityksestä oltiin kyllä selvillä. Arvostelimme asemaa vakavasti, mutta luottamuksella. Toivoimme lähiaikoina voivamme torjua ententen hyökkäykset. Muuten täytyi meidän odottaa sukellussodan tuloksia ja Venäjän vallankumouksen seurauksia.
Kenraali v. Arzilla oli Itävalta-Unkarin rintamiin nähden samanlaiset toiveet, mutta hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija raaka-aineiden puutteen ja suuren mieshukan vuoksi voisi taistella vain talveen saakka. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä, että oli välttämätöntä ennen kaikkea jatkaa sotaa kaikella tarmolla. Miten asiat kehittyisivät talveen mennessä, oli mahdoton arvata.
Kello 12 tienoissa päivällä pidetyssä neuvottelussa olivat saapuvilla valtakunnankansleri, kreivi Czernin, kenraalisotamarsalkka, kenraali v. Arz ja minä. Valtakunnankansleri kysyi minulta ennen neuvottelun alkamista, oliko mielestäni nyt jo aika ryhtyä rauhanhankkeisiin. Minä saatoin ainoastaan vastata, että entente oli juuri suuren voimainponnistuksen kynnyksellä ja ettei mielestäni nykyinen aika sotilaalliselta kannalta katsoen ollut sopiva. Enempää ei siitä asiasta puhuttu, ei Venäjän vallankumouksenkaan yhteydessä. Kreivi Czernin ehdotti, että me pikaisen rauhan aikaansaamiseksi luovuttaisimme Ranskalle Elsass-Lothringenin. Itävalta-Unkari suostuisi siihen, että Galitsia yhdistetään Puolaan, sekä asettuisi kannattamaan Puolan asettamista Saksan yhteyteen. Olimme ehtineet olla molempien valtiomiesten kanssa vasta noin kymmenen minuuttia, kun keskustelumme jo keskeytyi. Valtakunnankansleri ja kreivi Czernin kutsuttiin molempien keisarien luo. Siihen päättyi minun virallinen osanottoni keisarien neuvotteluun. Iltapäivällä pääsin vielä keisari Kaarlen puheille.
Aamiaisen jälkeen kreivi Czernin esitti minulle yksityisessä keskustelussa ajatuskantansa. Hän selitti rauhanharrastustaan, vedoten kaksoismonarkian sisäiseen tilaan. Minulla ei ollut syytä salata henkilökohtaisia ajatuksiani. Olinhan minäkin oman isänmaani poika ja minulla oli täysi oikeus sanoa, mitä ajattelin. Minä vastasin kreivi Czerninille, että hänen pitäisi lujemmalla kädellä ohjata kaksoismonarkian kansoja ja kohottaa niiden henkeä. Hän sanoi sen olevan mahdotonta. Puhuin sitten hänen suunnitelmistaan. Hänen Puolaa koskeva suunnitelmansa näytti minusta hyvin kysymyksenalaiselta. Mille kannalle Puola asettuisi siihen suunnitelmaan nähden? Miten se vaikuttaisi meidän itäisiin alueisiimme? Koko tämä suunnitelma kummastutti minua sitäkin enemmän, kun se politiikka, jota Itävalta-Unkari harjoitti Varsovassa, ei suinkaan ottanut huomioon vilpittömästi Saksan etuja. Tämä Puolan-suunnitelma oli kaiken kaikkiaan sekava. Selvästi tulkittu oli sen sijaan Elsass-Lothringenin luovuttaminen Ranskalle. Mutta minun ymmärtääkseni se ei voinut tulla kysymykseenkään, ennenkuin meidät oli voitettu. Jokainen kansa elää niin kauan kuin sen kunnia elää, ja kunnian menetys merkitsee kansan kuolemaa. Maamme kaikki puolueet, riippumattomat sosialistitkin mukaan luettuina, olivat aina olleet yksimielisiä siitä, että Elsass-Lothringen on saksalainen maa ja että oli kunnia-asiamme taistella sen puolesta viimeiseen asti. Kansa olisi siihen aikaan täydellä syyllä suuttuneena syössyt jokaisen hallituksen ja ylimmän armeijanjohdon, joka ei olisi sitä tajunnut. Asemamme oli tosin vakava, mutta me pystyimme vielä suuriin voimanponnistuksiin. Täytyi vain tahtoa. Elsass-Lothringenin luovutus olisi ollut julkinen heikkouden tunnustus ja sellaisena sitä olisi yksinkertaisinkin pitänyt. Sillä ei ollut tähän aikaan minkäänlaista pohjaa. Varmasti voi sanoa, että entente näkisi näissä suunnitelmissa vain joko ansan tai meidän sotilaallisen voimattomuutemme todistuksen ja kohottaisi huomattavasti vaatimuksiaan.
Kysymykseeni, olisiko ententen vaatimukset tyydytetty, jos luovutettaisiin Elsass-Lothringen, ei kreivi Czernin voinut antaa varmaa vastausta.
Merkillisen vakavasti kreivi Czernin puhui Saksan sisäisestä tilasta. Hän oli varmasti saanut tietonsa erittäin hyvistä lähteistä. Siihen päättyi keskustelumme.
Siitä, että Galitsia erotettaisiin Itävalta-Unkarista, ei kreivi Czernin toistamiseen puhunut. Vielä pitkän aikaa hän kannatti sitä ajatusta, että Romaanian tulisi kuulua Itävalta-Unkarin, idän taas, ja sen mukana Puolan, Saksan vaikutuspiiriin. Nämä olivat suurisuuntaisia ja selviä ajatuksia, joihin ylin armeijanjohto ehdottomasti yhtyi. Ne ovat merkityt toukokuun 17/18 p:nä laadittuun Kreuznachin sopimukseen.