Ilmeni uusia seikkoja, jotka todistivat, että taisteluhalumme oli laimenemassa. Vielä helmikuun 27:ntenä, siis kylläkin ennen Venäjän vallankumouksen puhkeamista, oli valtiopäivillä taisteluinto huomattavalla tavalla ilmennyt. Sopimusrauhaan pyrkiminen kävi Saksassa yhä voimakkaammaksi, oltiin aivan tietämättömiä vihollisen halusta tuhota meidät. Erityisesti tätä pyrkimystä kannattivat ne, jotka pelkäsivät, että mahdollinen voitto asettaisi esteitä heidän sisäpoliittisille tarkoituksilleen. Touko- ja kesäkuussa useat edusmiehet tekivät matkoja Tukholmaan, Itävalta-Unkariin ja Sveitsiin. Matkojen tarkoituksena oli toimia rauhan hyväksi ja tehtiin ne hallituksen suostumuksella. Minä ja rajamaiden ylipäällikkö vastustimme matkoja. Keisari ratkaisi asian antaen matkoihin suostumuksensa. Berliinissä olevan sijais-yleisesikunnan täytyi valmistaa tarpeelliset passit. Myös kreivi Czernin lähetti Itävalta-Unkarin sosialistien johtajat Tukholmaan. Sieltäpäin piti näitten, nojautuen Venäjän vallankumoukseen, antaa julistus, jossa vedottiin vihollismaiden työläisjoukkoihin, jotta ne puolestaan alkaisivat julistaa ja toteuttaa "ihmiskunnan sovintoa". Nämä pyrkimykset todistivat ihmistuntemuksen puutetta eivätkä missään tapauksessa ottaneet lukuun viholliskansain eikä oman kansan henkeä. Sen sijaan ne edistivät osittain ilmeisesti vallankumouksellisia pyrkimyksiä. Viholliseen eivät nämä yritykset vaikuttaneet mitään. Sen sijaan sekä Saksassa että Itävalta-Unkarissa taisteluhalu yhä heikkenemistään heikkeni. Luottamus omiin voimiin hävisi. Yhä enemmän luisui hallitusasiain johto hallituksen käsistä. Vielä pahempaa oli, että se ei joutunut koko kansan käsiin, vaan ryhmien, jotka uskollisina entisille tavoilleen osasivat ainoastaan arvostella toisten toimia, mutta ei mitään uutta luoda.
Tämänlaatuiset kokoukset ja keskustelut sopimusrauhasta olivat vihollisille mieluisia. Ne antoivat kuvan meidän ajatustavastamme. Mutta tuntien kansainsa sisimmät ajatukset he eivät lähettäneet sosialistien johtajia matkoille. He tunsivat itsensä täysin vapaiksi toimimaan olosuhteiden mukaan. He tavoittelivat muita päämääriä. Ministeripresidentti Ribot ilmoitti kesällä 1917 Ranskan päämääräksi Saksan tuhoamisen, lausuen sen niin selvin sanoin, ettei sitä voitu käsittää väärin, ellei tahallaan tahdottu antautua harhaluuloon. Kaikki, joilla vähänkään oli kykyä nähdä asiat oikeassa valossa, käsittivät, että kaikki kauniit lauseet, joita ententen taholta kuultiin, olivat ainoastaan tarkoitetut johtamaan harhaan kansanjoukkoja. Niitten tarkoituksena oli verhota väkivalta oikeuden pukuun. Hallituksemme, valtiopäivät ja suurin osa kansaa antoivat näiden ententen lauseiden käydä täydestä. Ensi kertaa sodan puhkeamisen jälkeen uhkasivat nyt sosialidemokraattiset edustajat julkisesti vallankumouksella. Noina aikoina valtiokansleri sanoi ylimmälle armeijanjohdolle, että me saamme "orjarauhan", jos myönnymme, ennenkuin vihollinen osoittaa pyrkimystä rauhaan, ja nyt oli tuollainen orjarauha tulossa.
Kun vihollismaiden hallitusten kanta oli luja, täytyi ylimmän armeijanjohdon huolestumisen päivä päivältä lisääntyä isänmaan mielialan lamautuessa. Ylin armeijanjohto huomautti valtakunnan johtomiehille, että tuollainen mielialan lamautuminen kotimaassa, ja etenkin Berliinissä, vaikuttaa turmiollisesti kansaan ja armeijaan. Kenraalisotamarsalkka oli jo useaan kertaan selittänyt Hänen Majesteetilleen, kuinka suuressa määrin ylimmältä armeijanjohdolta puuttuu sitä tukea, jota sen tulisi saada valtiokanslerilta. Vielä useammin olimme ilmoittaneet itse valtiokanslerille, että hänen tulisi vahvistaa sisäistä sotakuntoisuutta.
Kesäkuun 19:ntenä 1917 kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg kirjoitti valtiokanslerille kirjeen, jossa hän varoittaa antautumasta sen luulon valtaan, että sota viimeistään syksyllä loppuu:
"Vihollisissamme on terävä-älyisiä henkilöitä, jotka huomaavat, mikä vaara ententelle koituu sukellussodasta. Kun he siitä huolimatta vaativat sodan jatkamista, tekevät he niin siksi, että he toivovat Saksan ja sen liittolaisten romahtavan ennenkuin vallankumous puhkeaa heidän omissa maissaan. Saksan vallankumouksen he toivovat ehkä sotilaallisesti saavansa aikaan siten, että he voittavat maataistelussa. Mutta pääasiassa perustavat he toiveensa siihen, että taloudelliset ja sisäpoliittiset seikat, nim. muonitusvaikeudet, raaka-aineitten puute, keskinäiset sisäiset riidat, tyytymättömyys ja radikaalisen sosialidemokratian voitto aiheuttavat Saksan luhistumisen. Heidän toiveitansa tukevat meidän sisäisen vastustuskykymme heikkeneminen, kansainvälisten virtausten voimistuminen, elintarvetilanteemme sekä monin paikoin maassamme selvästi ilmennyt rauhankaipuu.
"Mutta jos meidän sisäinen voimamme vahvistuu, tulee vihollinen pian vakuutetuksi siitä, että on hyödytöntä jatkaa sotaa siihen asti, kunnes heidän omat elinehtonsa ovat loppuneet. Sitä vastoin jokainen valitus, jonka lausumme turhiin rauenneitten toiveitten vuoksi, jokainen väsähtämisen tai rauhankaipuun ilmaisu meidän tai liittolaistemme taholta, jokainen sana, jolla lausumme pitävämme mahdottomana uuteen talvisotaan ryhtymistä, tulee varmasti pitentämään sotaa."
Valtiokanslerin kesäkuun 25:ntenä päivätty vastaus tähän kirjeeseen ilmaisi masentunutta mielialaa. Hänen ajatustapansa oli erilainen kuin meidän. Hän ei tiennyt, miten selviytyä tilanteesta, eikä hänellä ollut voimaa toimia. Hän pelkäsi "orjarauhaa", mutta puhui sopimusrauhasta. Hänen mielestään ei sopimusrauhaa voitu saada ilman että Englanti oli halukas rauhaan. Kuitenkin hän epäili, voitaisiinko Lloyd George saada rauhaa kannattamaan.
Sisäisiin oloihimme nähden tuli hän kuitenkin pian paljon toivorikkaammaksi, mikä käy ilmi hänen heinäkuun 5:ntenä keisarille lähettämästään sähkösanomasta.
Tällä välin oli kenraalisotamarsalkka kesäkuun 27:ntenä kirjoittanut keisarille:
"Suurinta huolestumista aiheuttaa tällä hetkellä kansan mielialan lamautuminen. Se täytyy saada kohoamaan, muutoin on sotilaallinen häviömme varma. Myös liittolaisemme tarvitsevat voimakasta selkänojaa; muutoin uhkaa vaara, että he luopuvat liitosta. Vaikeimmat taloudelliset ja tulevaisuudelle merkityksellisimmät sisäpoliittiset kysymykset on ratkaistava… Nämä täytyy oikein ratkaista, muutoin on tuho edessämme. Kysymyksenalaista on, kykeneekö kansleri tähän."