Henkisen voimamme laimeneminen ilmeni selvästi valtiopäiväin päävaliokunnan istunnossa heinäkuun 6:ntena. Kansanedustaja Erzberger piti puheen, joka oli täydellinen yllätys. Hän väitti, että sukellussotamme on toivoton, sillä ei ole onnistumismahdollisuuksia, ja että me emme kykene viemään sotaa onnelliseen loppuun. Puhe vaikutti valtiopäivämiehiin erittäin masentavasti. Näytti siltä, että valtiokansleri oli heinäkuun 5:ntenä tapahtuneessa ajatustenvaihdossa tullut aivan väärään käsitykseen tilanteesta. Selvästi kävi nyt ilmi, kuinka kauas me sisäpolitiikkamme alalla olimme joutuneet. Jos kehitys jatkuisi tähän suuntaan, jollei mitään tehtäisi kansan rohkaisemiseksi ja vahvistamiseksi, ei sotilaallinen häviömme olisi vältettävissä. Sotaministeri oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että Berliinin tapaukset vaikuttaisivat sotilaalliseen asemaamme tuhoisasti, ja hän piti välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka tekisi keisarille tilanteesta selkoa. Kenraalisotamarsalkka ja minä matkustimme tämän vuoksi Berliiniin illalla heinäkuun 6:ntena. Mutta keisarin mielestä Berliinissä sattuneet tapaukset olivat puhtaasti sisäisiä asioita, jotka eivät koske sota-asioita; näitä hoitaa valtiosäännön mukaan sotaministeri. Olomme Berliinissä heinäkuun 7:ntenä oli siis joka suhteessa tulokseton. Illalla palasimme Kreuznachiin.
Asema Berliinissä kärjistyi. Heinäkuun 8:ntena valtiokansleri hyväksyi enemmistöpuolueiden rauhansuunnitelman, vaikka hän siihen aikaan tunsi, miten vihollinen pyrki Saksan tuhoamiseen. Samalla hän ilmoitti, että hallituksen aikomus oli saattaa valtiopäiväin vaalioikeus voimaan myös Preussin edustajakamarin jäsenten vaaleissa. Kumpikin seikka oli omiaan ehdottomasti kohottamaan vihollisen tahdonlujuutta suunnattomasti. Heinäkuun 10:nnen iltana valtakunnankansleri tunsi olevansa pakotettu erohakemuksen jättämiseen. Keisari, joka antoi vastauksensa 11:nnen aamuna, ei kuitenkaan suostunut eroon.
Me olimme Kreuznachissa vähän aikaa siinä luulossa, että ruhtinas v. Bülowista tulee nykyisen valtakunnankanslerin seuraaja. Olosuhteet kävivät yhä sekavammiksi, kun odottamatta Itävalta-Unkarin hallitus asettui kannattamaan v. Bethmannia ja vastustamaan ruhtinas v. Bülowia.
Keisari oli ratkaissut asian v. Bethmannin pysyttämisen hyväksi. Kruununprinssi, joka oli saapunut Berliiniin, tyytyi myös siihen päätökseen. Minä en, sen jälkeen mitä oli tapahtunut, voinut enää pitää valtiokansleria miehenä, joka olisi voinut tehdä mitä tämä sota häneltä vaati. En uskonut, että hän voisi kohottaa Saksan kansan henkisen lamaannuksen tilasta ja johtaa sen voittoon. Mitä enemmän minä toimintani aikana mietin asemaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että ylin armeijanjohto voittaakseen taistelukentällä tarvitsi valtiomiehen apua. Tätä apua emme olleet saaneet. Kansallinen ajatustapa ja tunne olivat taantuneet. Valtiollisilla johtohenkilöillä ei ollut luomiskykyä. Heillä ei ollut niitä aatteita, jotka olisivat vaikuttaneet voimakkaasti kansan mieleen ja puhaltaneet kansaan uutta voimaa. Vuonna 1914 meissä hehkui rakkaus isänmaahan ja antaumus sen asialle sekä usko omiin voimiimme. Meidän täytyi nyt taas saada uutta intoa, uutta herätystä, joka kohottaisi meitä monien vuosien kärsimysten, hädän, katkeruuden ja pettymysten jälkeen, joka jälleen sytyttäisi meihin pyhän tulen, tekisi meidät voimakkaiksi, antaisi meille luottamusta, että me voisimme uudistunein voimin jatkaa puolustustamme. Valtakunnankansleri ei pitänyt näitä seikkoja niin tärkeinä kuin niitä olisi täytynyt pitää. Saksan kansa sai edelleen kärsiä.
Viholliset olivat torjuneet meidän rauhantarjouksemme. Valtakunnankansleri oli antanut tapauksen mennä ilmoittamatta kansalle, ettei se saanut viholliselta kohtuullista rauhaa, että meitä hänen vakaumuksensa mukaan odotti ainoastaan "orjarauha". Hän ei ollut voinut saada aikaan sitä, että kansa olisi uudelleen päättäväisesti ryhtynyt taisteluun, hän ei ollut innostanut sitä sotaan elämän ja kunnian puolesta, taisteluun lujatahtoista vihollista vastaan, joka halusi meidät tuhota. Sitä vastoin hän salli, vaikka itse epäilikin voitonmahdollisuuksiamme, hyödyttömän puheen sopimusrauhasta herpaista meitä ja antoi siten ententen käteen aseet.
Meidän taholtamme ei pantu voimakkaita vastalauseita Englannin kuristussaartoa vastaan, joka loukkasi kansainvälisiä oikeuksia ja tahtoi ottaa meiltä elämän ja hengen. Ei lietsottu sydämiin leimuavaa, pyhää, miehekästä vihaa epäinhimillistä vihollista vastaan. Sitä vastoin sallittiin, että tyytymättömyys kotoisiin oloihin, jonka syynä oli juuri nälkäsaarto, kääntyi sisäänpäin, syvensi saarron vaikutusta ja jäyti kansamme elämää.
Epäinhimillinen kohtelu, joka tuli sotavankiemme osaksi, vankien, joiden suonissa kuitenkin virtasi sama veri kuin meidän, ei saanut herättää mitään vihantunnetta, joka olisi kohdistunut ulospäin vihollisiin — ei luonnollisestikaan meidän vallassamme oleviin sotavankeihin. Sen sijaan tukahdutettiin kaikki vihantunteet ja kylvettiin siten katkeruutta.
Valtakunnankansleri ei tehnyt mitään puolustaakseen keisariaan, kun Wilson Yhdysvaltain yhtyessä sotaan yritti asettua keisarin, ruhtinasten ja kansan väliin. Valtiopäivät panivat tätä meidän sisäisiin asioihimme sekaantumista vastaan vastalauseensa, valtakunnankansleri vaikeni. Hän ei kutsunut kansaa tukemaan monarkian aatetta, joka tänään vielä niinkuin ennenkin on miljooniin sydämiin juurtuneena. Hän ei edes tehnyt mitään estääkseen keisarivaltaan ja majesteettiin kohdistuvaa tuhotyötä.
Valtiolliselta johdoltamme puuttui sitä paitsi vahvaa kättä, joka olisi hallinnut voimakkaasti. Kansa ei silloin vielä pitänyt joutavanpäiväisistä iskusanoista. Se kaipasi vakaumusta, että elintavoissa ja elämän ylläpidossa ei tapahtunut mitään vääryyksiä, että kaikki todella tapahtui oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sekin kaipasi rauhaa, mutta ei sellaista rauhaa, jollaisen nyt olemme saaneet ja jollaisen myös silloin olisimme saaneet. Hallituksella ei ollut halua voittaa, siltä puuttui usko ja luottamus Saksan voimaan, joka kuitenkin kolmen vuoden aikana oli niin loistavasti ilmennyt, mutta joka nyt, johdon puutteessa, oli saatettu horjumaan. Armeija ei saanut mitä se tarvitsi voittaakseen taistelukentällä. Minä en enää uskonut, että nykyisen valtakunnankanslerin aikana muutosta tässä suhteessa tapahtuisi. Se toivo, joka minulla astuessani ylimpään armeijanjohtoon oli ollut, että voisin toimia käsikädessä valtakunnankanslerin kanssa voiton saamiseksi, ei ollut toteutunut. Pyysin sen vuoksi eroa.
Vireillä olevat preussiläis-saksalaiset valtiosääntökysymykset eivät koskeneet minun virkaani. Henkilökohtaisesti olin suruissani sen johdosta, että valtakunnankansleri rakensi muuria hallitsijan ja kansan välille. Keisari saattoi liian vähän oppia tuntemaan ihmisiä. Useaan kertaan olin turhaan pyytänyt, että valtakunnankansleri tutustuttaisi keisarin valtakunnan johtomiehiin. Se olisi vaikuttanut mielipiteisiin tasoittavasti. Parlamentaaristen valtiosihteerien ottaminen keisarin kansliaan olisi mielestäni ollut asialle eduksi. Minä toivoin myös, että heidän avullaan isänmaa paremmin saisi sen, mitä se sodankäyntiin kipeästi tarvitsi.