Kenraalisotamarsalkka oli kanssani yhtä mieltä ja jätti samaan aikaan eronpyyntönsä. Nämä pyynnöt lähetettiin Berliiniin 12:nnen illalla, sen jälkeen kun me aamupäivällä olimme kenraali v. Lynckerille lähettäneet väliaikaisen ilmoituksen asiasta. Samaan aikaan saapui sotaministeriltä kiireellinen sähkösanoma, jossa hän sotilaalliseen asemaamme katsoen sanoi pitävänsä välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka vielä Berliinissä selostaisi tilannetta. Keisari myös tahtoi keskustella kanssamme.
Sillävälin oli kruununprinssi 12:nnen aamulla keskustellut valtiopäiväin puolueitten johtomiesten kanssa, joista suurin osa ilmoitti kannattavansa kanslerinvaihdosta tai selitti, etteivät he vaatineet kanslerin pysyttämistä paikoillaan. Kansleria ei kukaan puolustanut.
Kruununprinssin esityksestä päätti keisari suostua valtiokansleri v.
Bethmannin uudistettuun eronpyyntöön.
Kun me 13:nnen aamuna saavuimme Berliiniin, oli keisari jo ratkaissut asian. Minä toivoin, että hallitukseen olisi tullut mies, joka olisi voinut yhdistää Saksan kansan voimat yhtenäiseen toimintaan.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme jo edellisellä Berliininmatkallamme heinäkuun 7:ntenä olleet valmiit pääesikunnan rakennuksessa tekemään valtiopäiväin jäsenille selkoa meidän sotilaallisesta asemastamme. Minä pidin tärkeänä, että se vaikuttaisi rauhoittavasti. Tällainen tilaisuus oli meillä 13:nnen iltapäivällä. Ennen kokouksen alkua puhuivat minulle valtiosihteeri tri Helfferich ja alivaltiosihteeri Wahnschaffe hyvin kiihtyneessä sävyssä rauhaa koskevasta päätöslauselmasta.
Me olimme vuoden 1917 koko alkupuolen pysyneet puolustuskannalla, meillä oli ollut vastoinkäymistä Arrasin luona, Wytschaeten mutkassa ja Galitsiassa, sukellussotamme ei tähän asti ollut johtanut ratkaisevaan tulokseen, ja elintarve- ja raaka-ainepulamme oli vakava. Kaikki tämä oli herättänyt vakavaa huolestumista. Tästä oli nyt keskusteltava. Kaikkialla oltiin kuitenkin sen rauhaa koskevan päätöslauselman vaikutuksen alla, jota valtiopäivät olivat suunnitelleet ja johon kreivi Czernin oli myötävaikuttamassa, ehkäpä aloitteentekijänäkin. Niin syntyi Berliinissä se täydelleen väärä luulo, että me olimme saapuneet ottamaan osaa keskusteluun rauhaa koskevasta päätöslauselmasta. Edustajatkin yhä uudestaan siirtyivät tätä kysymystä pohtimaan.
Käsityksenämme ilmoitimme, että asema maalla on vakava, mutta turvallinen. Meidän täytyy yhä kestää, koska vihollinen ei tahtonut rauhaa. Ampumatarpeitten hankkiminen oli parantunut, raaka-aineita oli riittävästi. Galitsiassa suunnitelluista sotaliikkeistä emme tahtoneet puhua, koska asia oli pidettävä salassa eikä voitu edeltäpäin tietää, miten liikkeet kehittyisivät. Sukellussotaan me luotimme, vaikkakaan se tähän asti ei ollut tuottanut toivottuja ratkaisevia tuloksia. Amerikkalaisten joukkojen kuljettamisesta Ranskaan lausuimme merisodanjohdon käsityksen mukaisesti, että me pidimme sitä ainoastaan rajoitetussa määrässä mahdollisena. Rauhaa koskevasta päätöslauselmasta puhuimme pidättyvästi. Me emme voineet sitä hyväksyä, koska se vaikutti vahingollisesti armeijan henkeen ja kansan voitonhaluun, koska vihollinen piti sitä meidän heikkoudentunnustuksenamme ja koska päätöksen vaikutus täten oli vahingollinen. Me selitimme myös, kuinka epäedullisesti se vaikuttaisi Bulgaariaan, jossa oli ilmennyt voimakas rauhankaipuu.
Minä lausuin, että me voitamme, jos armeijan selkänojana on yksimielinen kansa. Siihen tarvitaan kansaneduskunnan apua.
Keskustelu oli läpeensä tuttavallinen. Valtioministeri t:ri Helfferich pyysi edustajilta, että he luopuisivat toimenpiteistä rauhaa koskevan päätöksen hyväksi. Hän kutsui heidät kahtena seuraavana päivänä luokseen sisäasiainvirastoon neuvottelemaan. Uusi valtiokansleri tulisi myös olemaan saapuvilla. Herrat lupasivat saapua. Mutta rauhaa koskeva päätös oli kuitenkin seuraavana päivänä luettavana "Vorwärtsissä". Alivaltiosihteeri Wahnschaffen pyynnöstä olin minä koettanut julkaisemista estää ja pyytänyt kansanedustaja Südekumia käyttämään vaikutusvaltaansa, jotta "Vorwärts" ei toimittaisi päätöstä julkisuuteen. Julkaisemista ei kuitenkaan enää voitu estää. Niin olivat valtiopäivien enemmistön kädet sidotut. Neuvottelujen jatkaminen näytti minusta turhalta.
Valtiokansleriksi tuli t:ri Michaelis. Keisarin siviilikanslian päällikkö, herra v. Valentini, oli kenraalisotamarsalkalle maininnut muutamia henkilöitä, joista keisari voisi valita kanslerin. Ruhtinas v. Bülow, jota kenraalisotamarsalkka oli puoltanut, ei ollut nyt mainittujen joukossa. Kreivi Hertling oli kieltäytynyt huomauttaen, ettei hän voi työskennellä ylimmän armeijanjohdon kanssa. Minä en siitä hämmästynyt. Baierin sotaministerin v. Hellingrathin välityksellä tapahtuneesta kirjeenvaihdosta v. Hertlingin kanssa olin tullut, ikävä kyllä, vakuutetuksi siitä, että hän, samoin kuin koko München, arvosteli ylintä armeijanjohtoa samalla tavalla kuin Wilhelmstrasse. Myöhemmin tuli kreivi Hertlingistä valtiokansleri, ja luopuessaan siitä toimesta hän lausui minulle tyytyväisyytensä siitä, että oli voinut työskennellä niin hyvässä sopusoinnussa ylimmän armeijanjohdon kanssa. Kenraalisotamarsalkka lausui herra v. Valentinille, että hän tulisi tyytymään Hänen Majesteettinsa valintaan. Minä puolestani hämmästyin sitä, etteivät asianomaiset virastot pitäneet huolta siitä, että kanslerilla aina olisi joku sopiva seuraaja ja että tällaisessa Saksan koko kohtalolle tärkeässä kysymyksessä kaikki oli jätetty hetken varaan. Saksan sisäisen kehityksen luonne ei ollut tehnyt mahdolliseksi suurten persoonallisuuksien syntyä. Oli selvästi huomattavissa, että upseeriston keskuudessa oli kehittynyt voimakkaita, päättäväisiä henkilöitä, niin sidotussa asemassa kuin upseeristo onkin. Virkamieskunta sen sijaan ei, ikävä kyllä, ollut jaksanut siinä suhteessa kohota yhtä korkealle tasolle. Julkisen elämän johtohenkilöt pysyivät syrjässä ja hoitivat omia asioitaan. Ehkä oli valtiopäivämiesten joukossa huomattavia henkilöitä, jotka olisivat voineet ottaa asiain johdon käsiinsä. Kun puolue-elämä oli niin vallitsevana, eivät tällaiset henkilöt voineet päästä etualalle. Meillä oli puute suurista miehistä. Valtiollinen järjestelmämme ei kyennyt synnyttämään luovia kykyjä. Kun se ei voinut luoda uutta, oli se lausunut oman kuolemantuomionsa.