Syyskuussa kehittyivät tapaukset itärintamalla edelleen. Voimakkaalla, hyvin valmistetulla hyökkäyksellä oli Jakobstadtin lähellä oleva siltavarustus vallattu jo syyskuun 21:senä. Nyt oli äkkirynnäköllä otettava venäläisiltä Saarenmaan, Muhun ja Hiidenmaan saaret. Siihen yritykseen tarvittiin yksi divisioona ja pyöräilijäbrigaadi, jotka lähetettiin väliaikaisesti Flanderin rintamalta. Yritystä oli valmistettu syyskuun puolivälistä alkaen yksissä neuvoin merilaitoksen ylipäällystön kanssa, erinomaista yhteistyötä tehden. Saman kuun lopulla olivat sotalaivasto, kuljetuslaivat ja maihinnousujoukko Libaussa lähtövalmiina. Epäedullisten sääsuhteitten vuoksi siirtyi yrityksen toimeenpano aina lokakuun puoliväliin.
Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen sekä saarien valloittamisyrityksen lykkäytyminen lokakuun loppupuolelle ja keskivaiheille aiheuttivat meille raskaan puserruksen vihollisen taholta.
Länsirintamalla hetken aikaa vallinneen melkein täydellisen levon jälkeen, joka jo oli eräillä tahoilla herättänyt toivon, että Flanderin taistelu olisi ohi, teki vihollinen taas syyskuun 20:ntenä rintamaamme vastaan voimakkaan hyökkäyksen. Taistelun kolmas, verinen jakso alkoi. Päähyökkäys tehtiin Passchendalen—Geluveldin suuntaan. Englantilaiset koettivat ilmeisesti saada haltuunsa Ypernin ja Roulers-Meninin välillä olevan ylänköseudun, jolta on laaja näköala molempiin suuntiin. Ylänkö oli meillekin erittäin tärkeä. Se tarjosi meille tähystyspaikkoja ja suojeli samalla jossain määrin vihollisen tykkitulelta.
Vihollisen hyökkäys onnistui nytkin johonkin määrin. Se oli huomattavasti voimakkaampi kuin puolustus. Vihollisen hyökkäyksen voimakkuus ei johtunut tankeista. Ne tuottivat tosin meille haittaa, mutta me teimme ne käyttökelvottomiksi. Vihollisen hyökkäyksen voima perustui tykistöön sekä siihen, että meidän tulemme ei kyennyt hajoittamaan englantilaisten jalkaväkeä sen kerääntyessä ja ennen kaikkea sen hyökätessä.
Englantilaisten uusi 21:senä tekemä hyökkäys torjuttiin. Mutta jo 26:s päivä oli 4:lle armeijalle taas erittäin vaikea taistelupäivä ja meidän tappiomme olivat hyvin suuret. Maa-alueen menetys kyllä voitiin kestää, mutta elävän taisteluvoiman häviö painoi mieltämme sitä raskaammin. Taistelut riehuivat siis hurjina länsirintamalla, ja saimme olla valmiina siihen, että uusia hyökkäyksiä tehtäisiin useilla tahoilla.
Lokakuu saapui, kuukausi, joka oli meille kaikkein raskaimpia tässä sodassa. Maailma — se alkoi aivan minun vierestäni — näki ainoastaan Tarnopolin, Czernowitzin, Riian sekä myöhemmin Saarenmaan, Udinen, Tagliamenton ja Piaven. Se ei voinut katsoa minun sydämeeni, ei voinut nähdä, mitä sääliä tunsin länsirintamalla kärsiviä joukkoja kohtaan. Minun järkeni työskenteli itärintamalla ja Italiassa, sydämeni oli länsirintamalla. Tahdon avulla täytyi saada aikaan jonkinmoinen sovinto järjen ja sydämen kesken. Ilottomaksi olin tullut jo kauan sitten.
Vihollinen oli tässä kolmannessa Flanderin-taistelussa noudattanut samaa järjestelmällistä menettelytapaa kuin toisessa ja taisteluissa Verdunin luona: hyökkääjät eivät tunkeutuneet hyvin syvälle rintamaamme voidakseen siten paremmin välttää vastahyökkäyksemme ja musertaa sen raivoisalla tykkitulellaan. Jokaisen vihollisten tekemän hyökkäyksen jälkeen neuvottelin joko itse rintamalla tai puhelimitse kenraali v. Kuhlin ja eversti v. Lossbergin kanssa niistä kokemuksista, joita hyökkäyksissä oli saatu. Matkustin myös Flanderiin pohtiakseni samoja kysymyksiä upseerien kanssa, jotka olivat ottaneet taisteluihin osaa. Kaikki me tajusimme, että jollakin tavoin oli puolustusmenettelytapaamme muutettava, mutta oli äärettömän vaikeaa keksiä oikea ratkaisu. Täytyi menetellä hyvin varovaisesti ja tehdä ainoastaan pieniä kokeiluja. Itse taisteluihin osaaottaneet henkilöt tekivät tosin ehdotuksia ja viittauksia, mutta ne kallistuivat yleensä ennen noudattamamme taktiikan suuntaan. Huomautettiin, että meidän olisi ainoastaan vähässä määrin vahvistettava etumaisia linjojamme ja luovuttava varadivisioonain tekemistä vastahyökkäyksistä. Sen sijaan olisi tehtävä paikallisia vastahyökkäyksiä. Ne tekisi divisioona, joka toiseen aaltosarjaan kuuluen ja pitkälle rintamalle hajoitettuna olisi tuotu paikoilleen lähelle etumaisia linjoja jo ennen vihollisen hyökkäyksen alkamista. Etulinjoilla tulisivat täten rivistöt jonkun verran tiheämmiksi, taistelukykyisemmiksi ja koko taistelukenttä levenisi. Ylimmän armeijanjohdon täytyisi siis sijoittaa jokaisen etumaisen linjan taisteludivisioonan taakse toinen divisioona. Se merkitsi meille voimain kulutusta, jommoinen ei vielä ollut koskaan tullut kysymykseen. Luonnollisesti oli selvää, että olisimme paremmin turvatut, jos melkein jokaisen etulinjan divisioonan takana olisi toinen divisioona. Mutta yhtä selvää oli, että rintama siten toisilta paikoin tuli entistään ohuemmaksi. Minun täytyi tehdä, mitä voin. Suostuin näihin taktillisiin muutoksiin, vaikka monet esikuntani jäsenistä lausuivat epäilyksiään tällaisen "puolustustaisteluun" sisältyvistä ohjeista luopumisen suhteen. Mielestäni oli kuitenkin tässä asiassa annettava etusija rintamalla olleitten henkilöitten kokemuksille.
Kaikkialta huomautettiin myös tykistön maatähystyksen tärkeyttä. Vain siten voitiin hyökkäävä ja linjoihimme murtautuva vihollinen tuhota tulellamme. Ainoastaan siten oli mahdollista kohdistaa nopeasti monelta suunnalta murhaava tykkituli paikkaan, jossa ratkaiseva rynnäkkö tapahtui.
Tankkien suhteen oli mieliala yleensä rauhallinen. Mitään erikoisen suurta vaaraa ei niiden taholta pelätty. Tahallani käytin keskustelussani sanaa "tankkikauhu". Saapuvilla olevat rintamaupseerit eivät sanoneet sellaista ilmenneen.
Luonnollista on, että 4:nnelle armeijalle oli jo ennestään hankittu mahdollisimman runsaasti ampumatarpeita, aseita ja lentäjiä. Eversti v. Lossbergkin, jonka vaatimukset olivat hyvin suuret, oli vihdoinkin tyytyväinen armeijaryhmäänsä ja minuun. Länsirintamalla olevat päälliköt puhuivat yhä huolestuneempina itärintaman ja Italian suunnitelluista sotaliikkeistä.