Lokakuun alussa kiihtyi tykkituli uudelleen. Lokakuun 2:sena ja 3:ntena oli suuria tykistötaisteluita. 4:nnen aamulla alkoi myös jalkaväkitaistelu. Se oli erittäin kiivas. Vihollinen kyllä torjuttiin, mutta meille hirvittävin tappioin. Nyt kävi ilmi, että syyskuussa minun saapuvilla ollessani alkuunpantu etumaisten rintamalinjojen tiivistys ei vastannut tarkoitustaan. Minä päätin nyt toimia omin päin, kysymättä enää muilta neuvoa. Käskin 4:nnen armeijan muodostamaan esikentän, s.o. järjestämään kapean vyöhykkeen vihollisen etulinjan ja sen linjan välillä, joka joukon tuli pitää hallussaan liikkuvassa puolustuksessa. Vihollisen täytyisi silloin käydessään hyökkäämään kulkea tämän linjan yli. Meidän tykistömme saisi tällöin aikaa sen verran, että se pääsi hyökkääjiin käsiksi, ennenkuin he ehtisivät meidän varsinaiselle vastarintalinjallemme. Erittäin vaikeata oli tässä vain oman esikentän miehistön peräytyminen hyökätessä ja tykkitulen siirtäminen lähelle omaa taistelulinjaa. Käsitettä "esikenttä" on myöhemmin monin tavoin selitetty ja se on usein aiheuttanut sekaannusta. Periaate oli yksinkertainen ja selvä. Etulinjan järjestämistä tarkoittavia kehoituksiani noudatti 4:s armeija hyvin varovaisesti; vasta myöhemmin se omaksui menetelmän omasta vakaumuksestaan.
Lisäksi työskentelin ahkerasti saadakseni aikaan sen, että tykistömme määrättömästi ja mahdollisimman keskitetysti syöksisi tulta.
Lokakuun 9:ntenä ja 12:ntena oli taas ankaria taisteluita. Rintama kesti nyt paremmin kuin 4 p:nä, vaikkakin vihollinen pääsi paikoittain murtautumaan asemiimme. 4:nnessä Flanderin taistelussa oli mieshukkamme erittäin suuri. Länsirintamalla alkoi tulla puute joukoista. Molemmat itärintamalta Italiaan määrätyt, jo matkalla olevat divisioonat pysäytettiinkin sen vuoksi ja lähetettiin Flanderiin. Saarenmaan yritys oli saatu käyntiin, mutta Italian rintamalla rynnäkkö ei voinut alkaa ennen lokakuun 22:sta. Ilmastosuhteiden vuoksi lykkääntyi se vielä 24:nteen. Näinä päivinä oli yleinen asemamme kireys ylimmillään.
III.
Lokakuun 22:sena alkoi Flanderin tärisyttävän murhenäytelmän 5:s näytös. Hirvittävät ammusmäärät, joiden suuruutta ihmisjärki ei ollut ennen sotaa voinut aavistaakaan, syöstiin ihmisiä kohti, jotka mutaisiin ampumakuoppiin hajaantuneina saattoivat vaivoin säilyttää henkensä. Kauhut olivat suurempia kuin Verdunin tulikentällä. Se ei ollut enää ihmiselämää, se oli kuvaamatonta piinaa. Ja tuon liejun keskeltä vyöryivät hyökkääjät esiin, hiljalleen, mutta varmasti ja yhä tiheämmissä ryhmissä. Esikentällä hyökkääjät usein lyhistyivät ammuksiemme murhaavan tulen voimasta ja silloin yksinäinen taistelija kraaterikentällä sai hengähtää. Mutta pian vyöryi näkyviin koko ryntäysjoukko, kiväärit ja konekiväärit mudan tahraamina. Mies syöksyi miestä vastaan — ja ryntäysjoukko onnistui useinkin aikeissaan.
Flanderin taistelussa tekemillään urotöillä, kestämillään vaivoilla ja koettelemuksilla on saksalainen sotamies pystyttänyt itselleen kaikiksi ajoiksi rautaisen muistopatsaan vieraalle maaperälle.
Vihollisenkin tappiot olivat suuret. Kun me vuoden 1918:n alkupuolella saimme haltuumme tämän taistelualueen, oli hirvittävää nähdä, miten paljon ruumiita oli jäänyt hautaamatta. Niitä oli useita tuhansia. Kaksi kolmattaosaa niistä oli vihollisten, yksi kolmasosa täällä sankarikuoleman saaneiden saksalaisten sotilasten ruumiita.
Ja kuitenkin täytyy sanoa: yksityiset joukko-osastot eivät enää kyenneet niinkuin ennen kestämään puolustussodan runtelevaa vaikutusta.
Myös lokakuun 26:s ja 30:s päivä, marraskuun 6:s ja 10:s päivä olivat mitä ankarimpia taistelupäiviä. Vihollinen syöksyi kuin raivostunut härkä rautamuuriamme vastaan, joka esti sitä pääsemästä meidän sukellusveneittemme asemalle. Vihollinen syöksi joukkojaan Houthoulstin metsää, Poelkapellea, Passchendalea, Beselarea, Geluveldia ja Zandvoordea vastaan. Se sai nuijituksi monin paikoin kuhmuja. Näytti siltä, että se särkee muurimme. Mutta tämä kesti, vaikka sen perustus vähän tärisikin. Mieleni oli kuitenkin apea. Taktillisesti oli kaikki tehty, mikä oli mahdollista. Esikenttä oli hyvin järjestetty. Tykkitulemme teho oli huomattavasti parantunut. Melkein jokaisen taisteludivisioonan takana seisoi toinen, taka-aaltona. Kolmannessakin linjassa oli vielä varajoukkoja. Tiesimme, että vihollisen mieshukka oli suuri. Mutta me tiesimme myös, että vihollinen oli erittäin voimakas ja että sillä oli, mikä on yhtä tärkeää, järkähtämätön tahto. Lloyd George tahtoi voittaa. Englanti totteli häntä. Mutta sitä emme tienneet, kauanko taistelu vielä tulisi jatkumaan. Täytyihän vihollisenkin joskus väsyä.
Samaan aikaan olivat ranskalaiset käyneet hyökkäämään. Hyökkäysalueekseen he olivat valinneet sopivan rintamakaaren Laonin eteläpuolella, n.s. Laffaux'n mutkan. Lokakuun keskivaiheilla saimme tiedon vihollisen hyökkäysaikeista tällä taholla. Armeija valmistui kaikin tavoin puolustukseen; sille hankittiin kaikkea, mitä se luuli puolustustaistelua varten tarvitsevansa. Se tahtoi varoituksista huolimatta säilyttää rintamakaarensa ja ryhtyi luottavaisena erittäin suurella huolella perinpohjaisiin valmistelutöihin. Ylimmän armeijanjohdon olisi tästä huolimatta pitänyt määrätä rintamanmutka tyhjennettäväksi.