Sotakorvauksia en ole koskaan vakavasti toivonut. Tähän sotilaallisesti välttämättömään minä pyrin tietoisena siitä, ettei ole varma, saammeko sen ajetuksi perille. Mutta vaikka se ei onnistuisikaan, niin eivät nämä vaatimukset sentään olisi hyödyttömiä. Jos ne eivät toteutuisi, olisi se tappio, johon meidän täytyisi tyytyä ja jota olisi koetettava korjata suojaustoimenpiteitä lisäämällä rauhan aikana.
Minä en ole koskaan omasta aloitteestani esittänyt julkisuudessa näitä ajatuksia enkä myöskään koskaan niiden pohjalla lausunut rauhanehdoista mielipidettäni. Valtakunnankansleri t:ri Michaeliksen kehoituksesta otin ne kuitenkin pohdinnan alaisiksi useiden eri puolueryhmien edustajain kanssa.
Minun käsityskantani rauhasta ei ole koskaan ollut pohjana minkäänlaiselle keskustelulle vihollisen kanssa, hallitus ei milloinkaan päässyt niin pitkälle. Ensimmäisissä neuvotteluissa Brestissä ja Bukarestissa kulki hallitus myöhemmin omia teitään, jotka kokonaan poikkesivat minun kannastani.
Kaikki, mistä ylin armeijanjohto sodan päämääriin nähden valtakunnankanslerin kanssa neuvotteli, oli vain teoreettista pohdintaa. Jokainen tiesi, että sodan lopputulos yksin vaikuttaisi määräävästi rauhaan ja että kukin kysymys vaatisi oman ratkaisunsa.
Missä oli käytännöllistä työtä tehtävä, kuten Wilsonille vastattaessa tammikuun 29:ntenä 1917, määrättäessä suhdettamme Venäjään keväällä tai Englantiin elo- ja syyskuussa samana vuonna sekä vihdoin idän aselepokysymyksessä, toimittiin asianhaarain vaatimusten mukaan. Teoreettiselle kannalle asettumista en ajatellutkaan.
Niin kauan kuin vihollistemme päämääränä oli tyyten kukistaa meidät, saattoi vain voitto tai tappio ratkaista tämän sodan. Muuta tietä ei ainakaan hallitus osoittanut meille sodan lopettamiseksi ja rauhan saavuttamiseksi.
Usko, että me olisimme voineet varemmin niillä tai niillä ehdoilla saada rauhan, on suunnattoman kevytmielinen ja uutta tietoista Saksan kansan harhaanjohtamista. Entente ei tehnyt ainoatakaan tarjousta, se ei aikonutkaan antaa meille mitään; sitä ei myöskään tyydyttänyt status quo ante, se tahtoi vain ottaa. Onkohan kukaan saksalainen esittänyt sellaista mielipidettä, että meidän pitäisi uhrata Elsass-Lothringen, Posenin maakunta ja siirtomaamme? Valtakunnankansleri v. Bethmann puhui syksyllä v. 1916 sivumennen muutamien Lothringenin ja Sundgaun osien luovuttamisesta tai vaihtamisesta.
Pitäisikö meidän rauhanantimena ehdottaa äänestystä omilla raja-alueillamme? Tällainen ajatus ei varmaankaan ole syntynyt kenenkään tosi saksalaisen aivoissa. Jos olisimme tahtoneet tehdä puolustusmahdollisuutemme vieläkin epäedullisemmiksi, heikontaa poliittista ja taloudellista voimaamme, niin olisi meidän pitänyt ehdottaa sellaista. Nyt on meillä siitä kokemusta.
Sota oli alkanut; meidän täytyi pyrkiä edulliseen aseelliseen ratkaisuun tai ottaa vastaan tappio, jonka ehkäisemiseen meillä oli voimaa. Kunpa Saksa tämän ainakin nyt huomaisi, nyt, kun on käynyt selvää selvemmäksi, että kaikki ententen iskusanat, koski ne kansojen itsemääräämisoikeutta, luopumista aluevaltauksista ja sotakorvauksista, aseidenriisumista tai merten vapautta, ovat ja tulevat olemaan vain tyhjiä harhakuvia.
Jokainen ihmiselämä on taistelua pienoiskoossa; valtion sisällä kamppailevat puolueet keskenään vallasta, samoin kansat maailmassa — niin on ja tulee ikuisesti olemaan. Se on luonnon laki. Valistus ja sivistyksen kohoaminen ihmiskunnassa voivat tätä taistelua vallasta ja valtakeinoista lieventää, mutta ei koskaan poistaa, sillä se sotisi ihmisen luontoa vastaan ja lopulta myöskin itse luontoa vastaan. Luonto on taistelua! Ellei voimakas ja hyvä voita, silloin tunkeutuu alhainen mahdikkaana esille ja pakottaa turvautumaan puolustukseen ja taisteluun, muuten jalo sortuu. Mutta tämäkin jää elämään vain siinä tapauksessa, että se on voimakas.