Jotta täyteväen saanti sodan jatkuessa olisi taattu, otin tämän kysymyksen uudestaan harkittavakseni. Minä pidin täyteväkikysymystä niin perin tärkeänä, että myöskin kansan tuli ottaa siihen osaa. Vain siten se voisi selvitä, vain siten voisi kansa selvästi nähdä ja ratkaista oman kohtalonsa. Syyskuun 10:ntenä 1917 oli ylin armeijanjohto tehnyt valtakunnankanslerille tästä asiasta vakavia esityksiä. Kenraalisotamarsalkka oli kirjoittanut:
"Armeijalla on nykyään aivan riittämättömästi täyteväkeä, varsinkin puuttuu harjoitettua täyteväkeä arveluttavassa määrässä kaikkien aselajien alalla…
"Jollei armeijalle onnistuta toimittamaan sen tarvitsemaa täyteväkeä, niin käy sodan loppu kysymyksenalaiseksi."
Paitsi sotatarmon kohottamista ja laajempaa valistustyötä vaati täyteväen saaminen mielestämme siviiliasevelvollisuutta koskevan lain parantamista, työmiesten työtehon kohottamista. Sitä paitsi tuli teollisuuden alalta luovuttaa mahdollisimman paljon kenttäpalveluskuntoista väkeä keväällä v. 1918 sekä pitentää asevelvollisuusaikaa. Kirjelmä päättyi:
"Mutta velvollisuuteni vaatii minua tehostamaan, että asema muodostuu ehdottomasti kriitilliseksi, ellemme tarmokkaasti ja heti toimi. Jos tässä mielessä toimimme, niin on armeija vievä sodan hyvään päätökseen.
"Kaikilta virastoilta, joiden alaisia edelläkäsitellyt kysymykset ovat, vaaditaan siis suunnatonta vastuunalaisuutta. Varsinkaan eivät valtiopäivät, ammattiyhdistykset j.n.e. saa olla epätietoisia siitä, että ne epäröinnillä tai toimettomuudella ottavat niskoilleen raskaan syyllisyyden.
"Ei tarvinne huomauttaa, että nopea toiminta on tarpeen, kun kuukausia on hyödyttömästi kulunut."
Tästäkään kirjelmästä ei ollut mitään tulosta. Saivatko valtiopäivät tästä tietoa, on minulle tuntematonta.
Opittuani tuntemaan valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä tulin vakuutetuksi ja sain pian ottaa lukuun, ettei tämäkään mies ollut mikään sotakansleri. Kreivi v. Hertling oli tavallaan lähtenyt eduskuntaenemmistöstä ja hän asettui kokonaan sen kannalle ja sopimusrauha-ohjelman kannattajaksi. Hän lausui tämän päivänselvästi ensimmäisessä suuressa puheessaan saamatta ententen taholta minkäänlaista vastakaikua. Hän nimitti itseään "sovintokansleriksi". Minä luulen, ettei aika ollut vielä kypsä sovintoon. Me tarvitsimme kansleria, joka omistautui kokonaan korkean asemansa sotaisille tehtäville, toimi voimakkaasti ja tarmokkaasti ja selitti kansalle sitä uhkaavat vaarat. Kaikkea tätä vastaan puhui kreivi v. Hertlingin luonne. Hänellä oli taito kohdella valtiopäiväpuolueita, mutta hän antoi niille kuitenkin silloinkin perään, kun sodankäynti vaati toisin. Rehellinen tahto saattoi kreivi v. Hertlingin ottamaan toimen vastaan; mutta aika vaati voimakasta personallisuutta. Työtaakka oli hänen korkealle iälleen ja heikontuneelle terveydelleen liian suuri. Pitäisikö minun se taas Hänen Majesteetilleen sanoa? Kuka olisi tuleva kansleriksi, sen jälkeen kun keisari uudelleen oli ilmoittanut olevansa ruhtinas v. Bülowin ja suuramiraali v. Tirpitzin nimittämistä vastaan? Kuka oli se mies, joka muurin aukkoon asettuisi taistelemaan ja päämääriensä vastustamattomalla voimalla yhdistäisi kansan ja johtaisi sitä? Monet olivat jo tulleet luokseni ehdottaen minua kansleriksi. Tämä ajatus oli epäonnistunut, joskin tarkoitus oli hyvä. Työ, joka minun oli suoritettava, oli summattoman suuri; voidakseni johtaa maailmansotaa, täytyi minun vallita sotakoneistoa. Tämä kysyi jo tavatonta työvoimaa. Mahdotontahan oli sen lisäksi vielä ottaa vastaan niin merkillisen kömpelösti työskentelevän hallituksen johto, joka vielä paljon suuremmassa määrin vaati miehen kokonaan. Lloyd George ja Clemenceau saattoivat olla diktaattoreja, mutta sodankäynnin yksityisseikkojen kanssa he eivät olleet tekemisissä. Saksa tarvitsi diktaattoria, joka oli Berliinissä eikä suuressa päämajassa. Tällaisena diktaattorina täytyi olla mies, joka täydellisesti näki ja tunsi kotimaan olot. Häntä olisi Berliini mahdollisesti seurannut. Minä en voinut ottaa vastaan tätä tehdä. Taistelin itseni kanssa ja se selveni minulle. Minua ei pidättänyt vastuunalaisuuden pelko, vaan selvä tieto, ettei yhden ihmisen voima riitä samalla aikaa johtamaan kansaa kotimaassa ja vihollista vastassa seisovaa armeijaa tässä kansan- ja maailmansodassa kaikkien vastustusten ja ristiriitojen keskellä, joita minä huonoon huutoon joutuneen militarismin edustajana olisin kaikkialla kohdannut. Olosuhteet olivat kuitenkin koko lailla toisenlaiset kuin aikaisemmissa sodissa. Kaikenlaiset vertailut, joita minuun nähden tällöin tehtiin, olivat epäonnistuneita; ajalle ja olosuhteille ei ollut mitään vertauskohtia löydettävissä. Fredrik Suuri oli yksinvaltias ja hänellä oli arvovalta Jumalan armosta, Napoleon tiesi ainakin loistavan nousunsa alussa, että hänellä oli koko Ranska takanaan. Yksi asia oli kuitenkin varma, vallan piti olla yksissä käsissä.
Minun ei auttanut muuta kuin oman valtavan rintamatyöni ohella yhä edelleen kamppailla hallituksen kanssa saadakseni sen, mitä sotajoukko viimeiseen ja ratkaisevaan voittoon tarvitsi. Minä olin tietoinen tehtäväni vaikeudesta, mutta toivoin, että Venäjän kukistuminen tekisi mahdolliseksi onnellisen ratkaisun. Tässä suhteessa erosi nykyinen asemani heinäkuussa 1917 vallinneesta asemasta, jolloin ensimmäinen sotakansleri erosi.