Milloin tahansa saattoi Venäjän rintama tavalla tai toisella ruveta uudelleen vahvistumaan. Eikä Romaania tekisi milloinkaan rauhaa, jollei Venäjä tehnyt sitä ensin. Kaikki hyökkäily lännessä olisi silloin tuloksetonta. Samalla menetettäisiin myös tilaisuus voitokkaasti lopettaa maailmansota, jota me yhä vielä heikkoine liittolaisinemme kävimme valtavaa ylivoimaa vastaan. Me tarvitsimme myöskin Ukrainan apujoukoksi bolshevismia vastaan, kaikkein vähimmin saatoimme nyt jättää sitä bolshevismin valtaan. Siltä taholta pyydettiin jo nyt apua. Mistä hankitaan se vilja, jonka Itävalta-Unkari sen asianomaisten virastojen antaman selityksen mukaan niin kipeästi tarvitsee? Saksa ei voinut sitä antaa, mutta siihen olisi kuitenkin johduttu; Saksalla oli itsellään tavattoman niukasti, se oli jo edellisenä vuonna turvautumalla varhaispuintiin elänyt liiaksi kädestä suuhun ja tarvitsi muualta lisää. Romaania ei enää tuottanut sitä mitä toivottiin. Vieläkin synkemmäksi kävisi tulevaisuus, jos tuleva sato meillä ja liittolaismaissa oli huono, samoin Romaaniassa, missä todellisuudessa tuli täydellinen kato. Kokonaan oman onnensa nojaan jätettynä, ilman ulkoa saatua lisää ei Saksa voinut elää, sen osoitti ankara hätä talvella 1918/19. Tämä hätä olisi ilman Ukrainaa varmasti tullut, vaikkapa ei valtiojärjestyksen kukistaminen olisikaan ollut vaikuttamassa asiaan.
Ukrainan kanssa tehty rauha oli maan runsaan bolshevikkiaineksen takia yhä vielä heikolla pohjalla. Neliliiton edustajat rauhanneuvotteluissa olivat täysin selvillä siitä, että meidän tuli Ukrainasta käsin antaa viljan hankinnalle sotilaallista tukea, jollemme tahtoneet, että rauha tulisi pelkäksi maailmaa harhaanjohtavaksi ilveilyksi.
Jotta bolshevikit eivät voisi muodostaa uutta rintamaa, tuli heidän itärintamalla seisoville joukoilleen antaa nopea voimakas isku, joka tuottaisi meille samalla myöskin suuret määrät sotatarpeita. Laajemmat sotaliikkeet eivät täällä nyt tulleet kysymykseen.
Ukrainassa oli bolshevismi tukahutettava. Siellä saattoi saada aikaan sellaiset suhteet, jotka tuottaisivat meille sotilaallista hyötyä ja antaisivat meille viljaa ja raaka-aineita; sentähden meidän täytyi täällä tunkeutua syvälle sisämaahan. Meillä ei ollut muuta keinoa.
Estääksemme ententea tukemasta Venäjää, mihin se siihen aikaan vielä pyrki, oli sen joukot ja sotatarpeet saatava pysymään Muurmanin rannikolla. Ellei sitä voitaisi tehdä, saattoi pitää varmana, että Englanti tulisi Pietariin ja sieltä käsin toimisi meitä vastaan. Meidän oli estettävä sitä asettumasta sinne ja Suomenlahden rannalle ja iskemällä bolshevikkijoukkoja vastaan päästävä Liivinmaan ja Viron läpi aina Narvaan asti, voidaksemme sieltä käsin tarpeen vaatiessa hyökkäillä. Suomestakin, joka bolshevikkien ahdistamana oli pyytänyt meiltä apua, saatoimme saada liittolaisen bolshevikkeja vastaan. Teho Pietaria vastaan vahvistuisi ja toimintamahdollisuus Muurmaninrataa vastaan saataisiin myös aikaan. Minä olin jo pitemmän aikaa ollut yhteydessä muutamien suomalaisten herrojen kanssa. Mainitsen ennen muita Suomen nuoren valtion ensimmäisen lähettilään Berliinissä, herra Hjeltin, joka palveli maataan lämpimin sydämin. Nuorista suomalaisista, jotka rakastivat hehkuvasti isänmaataan, oli sodan alussa muodostettu jääkäripataljoona, jota käytettiin Mitaun taisteluihin. Silloin näytti vielä epävarmalta, joutuisimmeko Suomessa sotatoimiin. Me tuimme sitä suoranaisesti aseilla.
Meidän sota- ja muonitusasemamme vaati aselevon irtisanomista, selviä suhteita ja nopeaa toimintaa idässä. Uutta voimainkäyttöä en pitänyt suotavana. Mutta olisi ollut sotilaalliselta kannalta mieletöntä katsella, kuinka vihollinen kokosi uudestaan voimiaan, oli siis toimittava. Sitä vaati sodan rautainen laki. Vasta sitten saattoi olla rauhan saannista varma. Yksinomaan siihen minä pyrinkin.
Tässä mielessä minä tein esityksiä valtakunnankanslerille ja varakanslerille ja osoitin vakavin sanoin, miten hirvittävän raskas meidän tehtävämme lännessä oli. Minä lausuin, ettei bolshevikkien johtajien kanssa ylipäänsä ollut rehellinen rauha saavutettavissa, he tulisivat yhä edelleenkin työskentelemään vallankumouksen virittämiseksi Saksassa. Tätä vaaraa emme voineet kyllin suureksi arvioida. Bolshevismilta voimme me itseämme edelleen turvata vain tiukan rajansulun avulla. Sulkulinjan ulottamisella Pohjanlahteen päin oli tosin haittansa; mutta Väinänlinnan—Riianlahden linja ei juuri vaatinut vähemmän joukkoja kuin Väinänlinnan—Peippusjärven—Suomenlahden linja suurten vesien takia. Kaikki välilinjat maksaisivat melkoista enemmän. Ei tahdottu tietenkään ryhtyä rajattomiin sotaliikkeisiin vaan paikallisesti rajoitettuihin toimenpiteisiin. Tehostin myöskin sitä, että minulle olisi luonnollisesti mieluista saada auttaa bolshevikkien ahdistamia ja meiltä apua pyytäviä Liivinmaata ja Viroa sekä varsinkin saksalaisia heimoveljiämme.
Valtakunnankansleri ja varakansleri eivät ensin tahtoneet suostua aselevon irtisanomiseen. Kielteistä kantaansa he perustelivat yksinomaan sisäpoliittisilla syillä ja Itävalta-Unkaria koskevilla seikoilla. Samat näkökohdat määräsivät myöskin valtiosihteeri v. Kühlmannin kannan. Kaikki ulkopoliittiset syyt saivat jäädä syrjään. Vähitellen muuttivat kuitenkin molemmat ensiksimainitut herrat mieltään ja suostuivat aselevon irtisanomiseen, minkä he tekivät etupäässä muonitustilanteemme vuoksi. Valtiosihteeri v. Kühlmann pysyi edelleen vastustavalla kannalla. Mutta hän selitti, että vastuunalainen valtiomies oli valtakunnankansleri eikä hän, ja koska tämä oli päättänyt sanoa irti aselevon, niin ei hänkään kieltäytyisi jatkamasta yhteistyötä. En voinut otaksua muuta kuin että valtiosihteeri v. Kühlmann ei pitänyt omaa kantaansa juuri erikoisen pätevänä, muuten olisi hänen kaikista valtio-oikeudellisista selityksistä huolimatta täytynyt tehdä omaan persoonaansa nähden luonnolliset johtopäätökset. Ulkoasiainviraston valtiosihteerin virka on siksi korkea, ettei sen haltija saanut antaa pakottaa itseään niin tärkeään päätökseen kuin kysymyksessä oleva oli. Hänen menettelynsä ei saattanut herättää minussa sitä luottamusta, jota olisin toivonut voivani tuntea ulkoasiainviraston johtajaa kohtaan.
Valitettavasti joutui tämän tähden myöskin kärsimään suhteeni muihin tämän viraston herroihin. Heidän joukossaan oli useita huomattavia voimia, varsinkin niissä, jotka eivät olleet ammattidiplomaatteja. Minä olen ollut näistä hankauksista sitäkin enemmän pahoillani, kun en takertunut henkilöihin, vaan pidin kiinni asiasta. Minulle oli yhtä selvää kuin Saksan kansan suurelle enemmistöllekin, että tämä virasto kaipasi perinpohjaista uudistusta.
Valtakunnankanslerin esityksestä Hänen Majesteettinsa Keisari hyväksyi aselevon irtisanomisen, taikka, kuten katsottiin olevan valtio-oikeudellisesti oikeampaa sanoa johtopäätöksen, että aselepo lakkaa itsestään, koska Trotski kieltäytyy allekirjoittamasta rauhansopimusta. Minulle oli tietenkin yhdentekevä, kummallako tavalla asia tulkittiin.