Kaikilla rintamilla pidettiin joukot puolustusvalmiina siltä varalta, että vihollinen ryhtyisi hyökkäämään tai tekisi vastahyökkäyksen. Muutamissa kohdin oli tässä tapauksessa valmistauduttu peräytymiseen.
Tämän luonnoksen mukaan oli tammikuun puolivälistä alkaen suunnitelmallisesti ja mitä suurimmalla huolella tehty työtä. Jo helmikuun alussa määrättiin maaliskuun 21:s hyökkäyspäiväksi, vaikkakaan olosuhteet idässä eivät suinkaan olleet selvät. Sotatilanne vaati ratkaisua. Muuttaa voi ylin armeijanjohto myöhemminkin, mutta ei aloittaa alusta.
Armeijanylikomentojen, kenraalimajoitusmestarin, pääintendenttien, kenttärautatiepäällikön ja suppeamman esikuntani herrain toimenpiteet täydensivät oivallisesti toisiaan. Matkustaessani rintamilla tulin vakuutetuksi siitä. Tällöin keskustelin kaikista asiaankuuluvista kysymyksistä, sovittelin ja autoin. Armeijain ja armeijaryhmäin esikuntien päällikköjen annoin pitää lyhyitä esitelmiä seudusta, joukkojen jaosta, tykistötaistelusta, esitöiden nykyisestä kannasta. Ohjeissani panin suurimman painon kruununprinssi Rupprechtin 17:nnen ja 2:sen armeijan sisempien siipien yhteistyöhön Cambrain kaaren katkaisemiseksi, koska tästä riippui paljon, ja minusta näytti, että 17:s armeija oli suunnannut katseensa liian aikaisin länteen. Molempien armeijaryhmien yhteistyöstä 2:sen ja 18:nnen armeijan välisellä liitoskohdalla neuvoteltiin myös. Valmistustyöt sujuivat suunnitelman mukaisesti. Kaikkialla ilmeni luottamusta asiaan. Kaikki liittyi yhteen kuin kellon koneistossa. Varmaa oli, että armeijat määräpäivänä olisivat taisteluvalmiit.
Pidin tarpeellisena käyttää mahdollista voittoa kiihoitusvälineenä vihollisen rauhankaipuun lujittamiseksi. Eversti v. Haeften oli laatinut tästä lentokirjasen. Lähetin sen valtakunnankanslerille, joka nähtävästi toimitti sen ulkoasiainvirastoon; mitään oleellista ei saatu aikaan.
Valtakunnankansleri tiesi selvästi aikeemme hyökätä länsirintamalla. Tällä syyllä oli ylin armeijanjohto kiirehtinyt diplomaattisia neuvotteluja idässä ja tällähän oli myös perusteltu päätöstä sanoa irti aselepo Venäjän kanssa. Hän tiesi miten suuren merkityksen me annoimme hyökkäykselle. Lähetin valtakunnankanslerille myös ilmoituksen hyökkäysajasta. Mitään muuta keinoa kuin taistelu ei Saksalla ollut, jolla se saattoi tehdä vihollisen rauhaan taipuvaksi. Tätä varten oli ensi työksi Lloyd Georgen ja Clemenceaun asemaa horjutettava sotilaallisen voiton avulla. Ennen ei rauhaa voinut ajatella. Koko maailma, myös entente, tiesi, että me tekisimme hyökkäyksen lännessä. Clemenceau puolusti puheessaan, jonka hän muistaakseni piti maaliskuun 6:ntena, selvästi ja jyrkästi sodan jatkamista huolimatta tapahtumista idässä ja huolimatta tulevasta Saksan hyökkäyksestä.
Tänä hetkenä en voinut uskoa mihinkään oikeusrauhaan. Sopimusrauhan oli vihollinen tähän asti joka kerta hylännyt. Pitikö meidän asiain nykyisellä kannalla tarjota sille Elsass-Lothringen, osia Posenista ja sotakorvausta?
Valtakunnanhallitus ei myöskään maininnut mitään rauhanmahdollisuuksista. Valtiosihteeri v. Kühlmann, jonka piti johtaa koko ulkopolitiikkaa, oli ensin Brestissä ja sitten Bukarestissa. Ei valtakunnankanslerin eikä hänen ollut onnistunut solmia mitään suhteita, jotka olisivat voineet johtaa rauhaan taisteluja enää jatkamatta. He lienevät jatkuvasti pyrkineet siihen, huolimatta ententen torjuvasta menettelystä Brestin kutsuun nähden. Heidän velvollisuutensa oli, jos mahdollista, säästää kansaa ja armeijaa tulevilta taisteluilta. Kreivi Hertlingin helmikuun 25:ntenä antama selitys, jossa hän asettui presidentti Wilsonin helmikuun 11:ntenä laatiman nootin neljän pykälän pohjalle, ei ollut saanut osakseen mitään vastakaikua ententen puolelta.
Eversti v. Haeften oli näinä päivinä ollut ulkomailla neuvottelemassa propaganda-kysymyksistä. Tällöin joutui hän minun tietämättäni kosketuksiin erään vihollismaan kansalaisen kanssa, joka hyvin tunsi Lontoon ja Washingtonin asianomaisten virastojen tarkoitukset ja pyrkimykset. Eversti v. Haeften teki minulle suullisesti selkoa näistä. Silloiset rauhanehdot olivat niin ankarat, että ainoastaan voitettu Saksa olisi ne voinut hyväksyä. Eversti ilmoitti minulle edelleen, että silloinen valtiopäivämies Konrad Haussmann, kuten tämä myöhemmin vakuuttikin tapahtuneen, ja herra Max Warburg-Hamburg olivat tehneet työtä rauhan saavuttamiseksi — kumpikin yhtä huonolla menestyksellä. Hallitus ei milloinkaan ole maininnut minulle näistä tapahtumista, luonnollisesti se tunsi ne. Sitä enemmän ihmettelin, ettei sen puolelta kumottu huhuja, joiden mukaan rauha maaliskuussa raukesi vain sen tähden, että minä välttämättä vaadin hyökkäystä. Pyysin henkilökohtaisesti valtakunnankansleria ja varakansleria tekemään sen. Kumpikaan ei sitä tehnyt eikä myöskään antanut minulle minkäänlaista selitystä.
II.
Maaliskuun alussa siirrettiin suuri päämaja pois Kreuznachista, missä se oli ollut yli vuoden.