2:sen armeijan joukot olivat erikoisesti kärsineet siitä, että olivat jääneet Sommen taistelukentän läntiseen reunaan. Ne saattoivat levätä kunnollisesti vasta niiden asemain itäpuolella, joista hyökkäykseen oli ryhdytty, vaikka meidän käsiimme tällä viholliselta valloitetulla alueella oli joutunut lukuisia vahingoittumattomia englantilaisia sotilasleirejä.
Meidän tappiomme eivät olleet mitättömät, olimme kauan kamppailleet suurten joukkojen kanssa. Prosenttimäärä 17:nnessä armeijassa oli liian korkea, upseerihukka suorastaan huolestuttava. Mutta runsaan saaliin ohella olimme saaneet noin 90,000 haavoittumatonta vankia, sitäpaitsi olivat vihollisen tappiot kuolleissa ja haavoittuneissa suuret. Monien lievästi haavoittuneiden takaisintulo oli mahdollinen lähitulevaisuudessa. Me olimme olleet hyökkääjiä ja kuitenkin, mitä tappioihin tulee, selviytyneet edullisesti.
Varustukset haavoittuneiden hoitoa varten eivät olleet kaikkialla riittäneet, vaikka kenttäsairaanhoito-osaston päällikkö oli tarkkaan tutkinut niitä ennen taistelua. Lukuisat lievästi haavoittuneet vaikeuttivat hoitoaan ymmärtämättömällä ja ikävällä kiirehtimisellään rintaman taakse.
Minulle itselleni oli taistelu käynyt hyvin kalliiksi. Vaimoni nuorin poika oli maaliskuun 23:ntena kaatunut lentäjäupseerina. Hän oli ensin tietymättömiin kadonnut. Laajalta taistelukentältä löysin haudan, jossa oli englantilainen kirjoitus: tässä lepää 2 saksalaista lentäjäupseeria. Surullinen tehtäväni oli todeta oman poikani identtisyys. Nyt hän lepää Saksanmaan povessa. Sota ei ole säästänyt minulta mitään.
Matka taistelutantereelle oli johtanut minut niiden molempien varuslinjojen läpi, joissa vastustajat niin kauan olivat seisoneet vastakkain. Vaikutus oli valtava: usean kilometrin levyinen kaistale hävitettyä ja autiota maata kulkee Ranskan läpi, tämän ententen aikaansaaman sodan tunnusmerkkinä!
Viholliseen teki tappio valtavan vaikutuksen. Pyynnöstäni huolimatta ei tätä meidän taholta diplomaattisesti käytetty hyödyksemme. Ranska vapisi. Se tahtoi saada täyden selvyyden Englannin ja Amerikan sotilaallisesta avusta. Clemenceau kääntyi liittoutuneitten puoleen. Englannissa vietiin kymmenentuhatta työmiestä hiilikaivoksista ja sotatarvetehtaista armeijaan eikä sittenkään aluksi voitu täyttää kymmentä divisioonaa. Ne hävisivät rintamalta ilmestyäkseen suurimmaksi osaksi vasta syksyllä. Asevelvollisuutta pitennettiin, mutta sen käytäntöönottamista Irlannissa ei vieläkään uskallettu ajatella. Lloyd George teki muuten kaikkensa. Kuten yhdestä hänen puheestaan aselevon solmimisen jälkeen käy ilmi, hän pyysi kiihkeästi Wilsonilta apua ja lähetti kaiken käytettävissä olevan laivaston — välittämättä kärsikö Englanti siitä vai ei — Amerikkaan noutamaa vastamuodostettuja joukkoja. Mitä me teimme? Uhrasimmeko me kaikkemme? Hyvä on tehdä vertailuja, jotta Saksan kansa myöhemmin painaisi mieleensä tämän sodan opetukset. Ainoastaan äärimäinen jäntevyys kelpaa sodassa.
Voiton saavuttamiseksi harjoittivat Englanti ja Yhdysvallat lisäksi väkivaltaista poliittista ja taloudellista painostusta Euroopan puolueettomia maita kohtaan ja kiristivät niiltä tonnistoa lievittääkseen omaa tonnistonpuutettaan. Sukellussota oli ajan pitkään sittenkin vaikuttanut tuntuvasti ja aikaansaanut kuljetuspulan maalla ja merellä. "Huhtikuussa toimivat sukellusveneet niin menestyksellisesti, että Englanti olisi tuhoutunut yhdeksässä kuukaudessa, jos hävitykset olisivat jatkuneet samalla nopeudella", selitti eräs englantilainen valtiomies alahuoneessa marraskuussa 1918. Etupäässä puolueettomista maista saadulla ja muulla tavoin hankitulla laivastolla Englanti kuljetti amerikkalaiset ihmismassat Ranskaan taajaan sullottuina laivoihin. Miehistöllä oli mukanaan vain omat varustuksensa. Sen, mitä ne Euroopassa tarvitsivat, antoivat Englanti, Ranska ja myös puolueettomat maat, etupäässä Espanja. Kokonaisuudessaan tämä oli väkivaltaisuutta, joka lyhyessä ajassa voi saada tavattomia aikaan, mutta jota ei olisi voitu jatkuvasti ylläpitää. Jos sotaa olisi jatkunut pitemmän aikaa, olisi vastavaikutus tullut.
Yhdysvaltain kauppakamarin tonnistovaliokunnan puheenjohtaja Edward A. Filene lausuu toukokuun 8:ntena 1918 ilmestyneen "New-York Worldin" mukaan seuraavasti:
"Liittolaisten vaatimuksesta lähetämme nyt järjettömän paljon miehiä Ranskaan. Lähetämme heidät ilman että meillä on riittävästi heidän ylläpitämiseensä tarvittavia laivoja. Kirjaimellisesti panemme nuorten miestemme hengen alttiiksi siinä uskossa, että Amerikka voi hankkia tarvittavan tonniston heidän tarpeittensa kuljettamista varten."
Häikäilemättömyys ja tarmokkuus johtivat tässäkin menestykseen.