Batumin neuvotteluissa olivat Georgian tasavallan edustajat kääntyneet kenraali v. Lossowin puoleen ja pyytäneet Saksan valtakunnan suojelusta. Vuosina 1915 ja 1916 olimme työskennelleet georgialaisilla vapaaehtoisjoukoilla Armeniassa, tosin ilman menestystä. Tällöin olimme joutuneet suhteisiin vaikutusvaltaisiin georgialaisiin. Näitä suhteita ja nyt tätä Georgian pyyntöä, että Saksa antaisi suojelustaan, tervehdin sotilaallisista syistä ilolla. Ne antoivat meille keinon päästä Kaukaasian raaka-aineisiin käsiksi Turkista riippumatta ja vaikuttaa Tifliksen radan rautatieliikenteeseen. Tällä radalla oli ratkaiseva merkitys sodankäynnille Pohjois-Persiassa, ja se kykeni saksalaisten vaikutuspiirissä suorittamaan enemmän kuin turkkilaisten hoidossa. Ja olihan meidän yritettävä saada voimainlisäystä muodostamalla georgialaisia joukkoja; niitä voi käyttää Englantia vastaan. Ei myöskään voinut tietää, mitä vaikeuksia meille vielä koituisi Kaukaasian pohjoispuolella Kubanin alueella toimivasta kenraali Aleksejevin vapaaehtoisesta armeijasta. Puolsin sen vuoksi valtakunnankanslerille antamassani lausunnossa Georgian toivomusten huomioon ottamista.
Hallitus suosi toisista syistä jonkinmoista Georgian-politiikkaa. Se pelkäsi, että Turkin suhtautuminen bolshevistiseen Venäjään voisi aiheuttaa vaikeuksia. Valtakunnankansleri arvosteli Turkin väkivaltaisuuksia Armenian kristittyjä kohtaan hyvin ankarasti. Niitä täytyikin pitää suurena virheenä, jota ei millään voi puolustaa. Hallitus ei ilman muuta käännyttänyt pois georgialaisia neuvottelijoita, jotka kesäkuussa tulivat Berliiniin kenraali v. Lossowin mukana.
Ukrainassa oli saksalaisten joukkojen eteneminen hidastunut maalisk. 1:senä suoritetun Kiovan valloituksen jälkeen. Odessa oli antautunut maaliskuun 12:ntena kevyen taistelun jälkeen. Tässä olivat myötävaikuttaneet saksalaiset joukot, jotka olivat marssineet Moldaun läpi, sitten kun Romaanian kanssa oli maaliskuun 7:ntenä solmittu alustava rauha. Ylimmän armeijanjohdon tuli koko ajan pysytellä niissä päämäärissä, jotka olivat aiheuttaneet retken Ukrainaan, ja mennä vain niin pitkälle, kun tämä tarkoitus vaati.
Ukraina oli pyytänyt meiltä apua. Me, mutta vielä enemmän Itävalta ja Itävalta-Unkarin armeija, tarvitsimme Ukrainan viljaa; maa ei siksi saanut joutua bolshevismin käsiin ja antaa sille uusia voimia. Meidän täytyi vahvistaa sitä niin, että se kykeni hyödyttämään meitä.
Tärkein vilja-alue oli miehitetty Harkovin valloituksen jälkeen huhtikuun 8:ntena. Itärintaman ylipäällikkö totesi nyt, ettei liikenne rautateillä ollut mahdollinen, jollei saataisi hiiliä Donets-alueelta. Pakostakin oli meidän suostuttava miehittämään tämäkin osa Ukrainaa ja siirtämään linjamme Rostoviin asti, jonne saavuttiin toukokuun alussa. Tästä huolimatta täytyi meidän aluksi kuljettaa hyvin huomattavia hiilimääriä Saksasta Ukrainaan; kun täällä hiilituotanto jälleen pääsi alkuunsa, väheni kuljetus.
Paitsi rautatietä tarvitsimme myös turvattua laivatietä Mustanmeren satamista Brailaan. Venäjän Mustanmeren laivasto oli tuottanut meille vaikeuksia Odessassa, Nikolajevissä ja Chersonissa. Mille hallitukselle se oikeastaan kuului, ei ollut selvää. Brestin rauhansopimuksia se ei täyttänyt. Sevastopolissa se oli ainaisena vaarana laivaliikenteelle. Sen vuoksi miehitettiin Krim huhtikuun lopulla. Osa Venäjän laivastoa pääsi pakenemaan Novorossiskiin. Sevastopolissa valloitettuja sotalaivoja oli aikomus käyttää, sitä mukaa kuin niihin saataisiin miehistöä.
Tämän laajan alueen miehittäminen oli uudelleen useissa paikoin johtanut yhteentörmäyksiin bolshevikki-joukkioiden ja -osastojen kanssa. Useimmissa tapauksissa ne karkoitettiin vaivatta. Sotaliikkeiden tauottua oli itärintaman ylipäällikkö sopinut neuvostohallituksen kanssa demarkatsioniviivasta. Kuvaavaa neuvostohallitukselle oli, että se syytti usein meidän joukkojamme siitä, etteivät nämä muka noudattaneet tätä, kun taas itärintaman ylipäälliköltä saapui ilmoituksia bolshevikkijoukkojen tunkeutumisesta meidän suojeluksessamme olevalle alueelle. Valitettavasti näkyi ulkoasiainvirasto uskovan enemmän bolshevikkien valheita kuin meidän tiedonantojamme.
Badenissa olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa sovittiin itärintaman ylipäällikön avulla pitkän pohdinnan ja sovittelujen jälkeen molempien valtakuntain etujen piireistä Ukrainassa. Kenraalimajoitusmestari teki tämän jälkeen sopimuksen Itävalta-Unkarin kanssa; varastojen käyttö säännösteltiin. Mutta kun myöhemmin Itävalta-Unkari oli käynyt käsiksi meidän muonitusvarastoihimme, oli sopimusta muutettava siten, että me otimme koko Ukrainassa huoleksemme varastojen hankinnan ja niiden jakamisen. Tämä oli vain hätäkeino, joka valitettavasti oli tarpeellinen, jotta yleensä päästäisiin selvään taloudenhoitoon.
Saksan sotilas- ja siviiliviranomaisille oli auennut laaja työala. Minä seurasin kaikkea jännityksellä, koska lopputulos merkitsi suunnattoman paljon ylimmälle armeijanjohdolle. Kenraalisotamarsalkka v. Eichhorn oli Kiovassa tullut armeijaryhmän päälliköksi. Hallituksen edustajana oli lähettiläs v. Mumm. Elintarvevarastojen hankinta oli valtakunnantalousviraston toimena. Epäselvempää ja monimutkaisempaa järjestelmää tuskin voi keksiä. Tämä kaikki johtui Berliinin onnettomasta suhtautumisesta "militarismiin", samoin siellä vallitsevasta byrokratiasta ja sen kaavamaisista työtavoista.
Niinkuin oli odotettavissakin, osoittautui Ukrainan nuori hallitus kykenemättömäksi hankkimaan maalle rauhaa ja meille viljaa. Tämä hallitus hävisi näköpiiristä. Hetmanni Skoropadski otti johdon.