V.
Lännen suurten tapausten aikana oli Italian ja Makedonian rintamilla ollut rauhallista. Nämä rintamat eivät olleet muuta kuin länsirintamamme jatkoa ja suojasivat meidän sivustaamme, Makedonian rintama samalla Itävalta-Unkaria. Se avustus, jota saimme lännessä Itävalta-Unkarin tykistöltä, oli sen erinomaisen pienen ampumatarvevaraston tähden sangen vähäinen. Se palasi ammuksensa kulutettuaan takaisin Itävalta-Unkariin.
Itävalta-Unkarin armeijan asema Italiassa oli sen kautta parantunut, että useampia satojatuhansia sotavankeja oli palannut Venäjältä. Armeija oli näin voimistunut ja tunsi kykenevänsä hyökkäykseen italialaisia vastaan. Kenraali v. Arz oli lähettänyt itävalta-unkarilaisia upseereja ottamaan osaa meidän hyökkäyksiimme lännessä ja seurasi koko ajan taktillisia kokemuksiamme. Hän aikoi hyökätä kesäkuun alkupuoliskolla, siis pian sen jälkeen, kun me olimme hyökänneet Chemin des Damesia kohti. Oli niinmuodoin kysymyksessä yhteinen suuri voimainponnistus ententea vastaan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa.
Saksan armeijan vahvistaminen muutamilla itävalta-unkarilaisilla divisioonilla olisi nyt ollut mahdollinen, jos olisi luovuttu hyökkäyksestä Italiaa vastaan. Itävalta-unkarilaisten joukkojen taisteluteho Ranskan rintamalla oli arvioitava vähäiseksi, siksi näytti hyökkäys Italiassa edullisemmalta, niinkauan kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento Badenissa luottamuksella sitä tavoitteli. Italiassa saavutettu voitto tulisi varmaan tuottamaan meille kevennystä, kuten oli käynyt syksyllä 1917; ainakin vetäisi se osan Yhdysvaltain uusista joukoista sinne. Tämä hyöty painoi vaa'assa enemmän kuin länsirintaman vahvistaminen vähäkykyisillä itävalta-unkarilaisilla joukoilla. Jos rynnistys Italiassa ei menestyisi, voitaisiin kaikesta huolimatta vielä ryhtyä länsirintamaa välittömästi lujittamaan Itävalta-Unkarin avulla.
Itävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan elintarvekysymys oli tavattoman huolestuttava. Ne olivat saaneet jo etukäteen ja käyttäneet osansa Romaanian varastoista ja kiskoivat nyt miehitetystä Ukrainasta häikäilemättä kaiken, mihin ne elimillään vain ulottuivat. Mutta tämä ei vielä riittänyt. Itävalta takavarikoi hädässään toukokuun alussa Saksalle kuuluvaa viljaa, jota meille toimitettiin jälkihankintana ja joka oli matkalla kaksoismonarkian läpi. Me olimme helmikuun alussa jo auttaneet hädässä. Tämä mielivaltainen teko herätti siksi nyt sitä suurempaa hämmästystä ja kiivasta mieltenkuohua. Mutta suuttumus ei auttanut, meidän täytyi taas antaa. Tämä oli sitä tuskallisempaa, kun hevoset länsirintamalla niukan vilja-annoksensa tähden olivat riippuvaisia Romaanian varastoista.
Makedonian rintamalla vallitsi edelleenkin rauha. Bulgaarian armeijalla oli aikaa levätä ja kehittyä. Mutta kieltää ei voinut, että armeijan henki suunnilleen maaliskuusta lähtien oli huomattavasti huonontunut epäsuotuisien ravinto- ja vaatetusolojen tähden. Vihollisen propaganda ja ententemieliset bulgaarialaiset lietsoivat taitavasti tyytymättömyyttä Saksaa vastaan. Bukarestin rauha ja muutamien saksalaisten joukkojen siirtäminen länsirintamalle ratkaisevaan taisteluun antoi uutta aihetta kiihoitukseen. Kapinointatapaukset osoittivat, kuinka pitkälle hajoamisprosessi oli edistynyt. Ylin armeijanjohto ja v. Scholtzin armeijaryhmänkomento tekivät kaiken voitavansa auttaakseen ja vaikuttaakseen bulgaarialaisiin. Me autoimme muonituksessa, Preussin sotaministeriö vaatteilla. Me myönnyimme tässä suhteessa kruununprinssi Boriksen pyyntöihin, joka matkusti länsirintamalla ja lausui myös toivomuksenaan, että muutamien patterien poiskuljetus siirrettäisiin tuonnemmaksi. Suostuimme siihenkin.
Bulgaarian armeijan ylikomennolle selitimme reservien hankkimisen välttämättömyyttä. Se oli asettanut liiaksi joukkoja eteen ja pidättänyt rintaman takana liian vähän kiinteitä joukko-osastoja. Vähitellen päätti kenraali Jekov seurata meidän neuvoamme. Siirtämällä joukkoja Dobrudshasta Makedonian rintamalle, mikä kävi sangen hitaasti, hän saattoi auttaa asiaa. Vihollisen taholla nähtiin nyt Venizeloksen joukkojen rinnalla myös kuninkaallisia kreikkalaisia joukkoja.
Palestiinan rintamalla olivat englantilaiset maaliskuun lopulla hyökänneet Jordanin yli aivan Kuolleen meren pohjoispuolella aikoen ilmeisesti saartaa siellä olevan turkkilaisen armeijaryhmän vasemman sivustan ja työntää sen pois Damaskukseen vievältä radalta. Englantilaisten joukkojen hyökkäys edistyi aluksi, johtaen aluevalloitukseen, mutta päättyi sitten tappioon. Ne työnnettiin takaisin Jordanin länsirannalle. Valitettavasti ei kenraali v. Limanilla, joka sillävälin oli ottanut komennon Palestiinassa kenraali v. Falkenhaynin jälkeen, ollut joukkoja jälkisysäykseen. Huhtikuun lopulla uudistivat englantilaiset hyökkäyksensä yhtä huonolla menestyksellä. Sen jatkaminen oli odotettavissa nyt alkavan kuuman vuodenajan päätyttyä. Minä toivoin turkkilaisten joukkojen Palestiinan rintamalla siihen mennessä vahvistuvan, kuten Enver oli luvannut. Mesopotamiassa työntyivät englantilaiset joukot yhä kauemmas Mosulia kohti ja asettuivat myös Pohjois-Persiassa kiinteästi hajaantuvien venäläisten joukkojen tilalle.
Armeniassa olivat turkkilaiset helmikuun lopulla alkaneet edetä. Maaliskuun lopulla he olivat puhdistaneet omat alueensa venäläisistä ja huhtikuun lopulla miehittäneet heille Brestin rauhassa myönnetyn alueen Karsista Batumiin. Tähän eivät he aikoneet pysähtyä, vaan tahtoivat laajentaa vieläkin valtapiiriään Kaukaasiassa. Tätä tarkoitusta varten he harjoittivat vilkasta propagandaa Aserbeidshanin alueen muhamettilaisen väestön keskuudessa; Enverin velikin, Nouri, tuli myös sinne muodostamaan uusia joukkoja. Samoihin aikoihin Turkki ryhtyi neuvotteluihin Kaukasuksen eteläpuolelle muodostuneiden venäläisten tasavaltojen Georgian, Aserbeidshanin ja Armenian kanssa; niihin otti osaa Saksan hallituksen käskystä Konstantinopolissa ollut kenraali v. Lossow.
Turkkilaisten toimenpiteet, jotka edistivät sodankäyntiä kokonaisuudessaan, täytyi minun mielestäni hyväksyä. Mutta ne eivät saaneet johtaa Turkkia pois sen varsinaisesta tehtävästä sodassa tai vaikeuttaa meidän raaka-ainehankintaamme Kaukaasiasta, josta toivoimme olennaista huojennusta. Enverin tehtävä oli taistella Englantia vastaan, lähinnä Palestiinan rintamalla. Tätä muistutin hänelle yhä uudelleen hyvin selvissä sähkösanomissa. Nyt tarjoutui tilaisuus voida iskeä englantilaisten kimppuun myös Pohjois-Persiassa. Rautatieyhteys Batumista Tifliksen kautta Täbrikseen oli tässä suureksi avuksi. Pohjois-Persiassa saattoivat turkkilaiset olla englantilaisia voimakkaammat. Asialle olisi ollut eduksi, jos Aserbeidshanin väestö olisi saatu aseisiin englantilaisia vastaan. Olisin mielelläni avustanut kaikkea, mikä olisi aikaansaanut tämän. Mutta Enver ja Turkin hallitus ajattelivat vähemmin sotaa Englantia vastaan kuin panislamilaisia tarkoitusperiään Kaukaasiassa. Tähän he yhdistivät hyvin reaalisia päämääriä, nimittäin sikäläisten raaka-aineiden tuottaman hyödyn. Jokainen, joka tunsi turkkilaisten menettelytavan liikeasioissa, tiesi, ettei tällä edistetty Saksan sotataloutta. Täten syntyi ristiriita meidän ja Turkin etujen välillä.