St. Mihielin ja Moselin välillä v. Gallwitzin armeijaryhmän rintaman edessä oli jo elokuun lopussa huomattu vilkasta liikettä. Siellä tulisi todennäköisesti tapahtumaan amerikkalaisten hyökkäys. Ylin armeijanjohto siirsi sinne varajoukkoja. Pohdin kaaren tyhjentämistä, jota jo aikoja sitten oli suunnitelmallisesti valmistettu, armeijaryhmän päälliköiden ja armeija-osasto C:n johtajien kanssa, jota osastoa vastaan odotettiin hyökkäyksen kohdistuvan. Paikalliskomentoviranomaiset olivat minun varoituksistani huolimatta huolettomia. Takana olevia teollisuuskeskuksia silmälläpitäen ylin armeijanjohto antoi määräyksen kaaren tyhjentämisestä valitettavasti vasta syyskuun 8:ntena. Samalla oli armeija-osasto C:n eteläinen rintama vedettävä vihollisesta muita kohtia syrjemmäksi, niinkuin elokuun puolivälissä 17:nnen armeijan suhteen oli tapahtunut. Ainoastaan etujoukkojen tuli jäädä etumaisiin asemiin.
Tyhjentämistyöt eivät vielä olleet ehtineet pitkälle, kun hyökkäys alkoi syyskuun 12:ntena Ruptin ja Moselin välillä. Siihen liittyi sivuhyökkäys Cambresin ylängöllä olevan kaaren pohjoispäätä vastaan. Molemmissa kohdin vihollinen mursi rintamamme. Etelärintamalla murtui eräs preussilainen divisioona. Varajoukot eivät olleet tarpeeksi lähellä estääkseen heti tappion. Combresin ylängöllä olleen itävalta-unkarilaisen divisioonan olisi myös pitänyt taistella paremmin. Paikallinen armeijanylikomento määräsi ryhdyttäväksi kaarta tyhjentämään jo keskipäivällä. Olin tyytymätön itseeni, mutta myös paikallisiin komentoviranomaisiin. Ensin saapui tietoja, että tyhjentäminen jatkui hyvin. Se oli mahdollista, kun vihollinen ei enää ahdistanut. Tämän perusteella annoin armeijatiedonantoni, joka oli liian edullinen, kuten myöhemmin selvisi.
Armeijatiedonantojani on moitittu vääristeleviksi. Ne ovat olleet ehdottomasti totuudenmukaisia ja ne laadittu niinkuin omatuntomme ja velvollisuus armeijaa, kansaamme ja liittolaisiamme kohtaan vaati. Iltatiedonannot ilmoittivat vain lyhyesti päivän tapahtumat. Päivätiedonannot perustuivat ilmoituksiin, jotka ylimmällä armeijanjohdolla oli käytettävänään sinä hetkenä, jolloin minä ne allekirjoitin — tavallisesti klo 10.30 a.p. Kirjoitin ne etupäässä armeijaa varten. Oikein ja kohtuullista oli, että sotamies tiesi mainittavan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä kärsinyt. Joukko-osasto, upseeri tai sotamies, joka mainittiin tiedonannossa, oli ylpeä siitä: olihan jokaiselle innostavaa tietää maineestaan maailmallekin ilmoitettavan. Siinä oli sodankäynnille hyvin oleellinen kiihoitin, tärkeä psykologinen, toimintaa edistävä tekijä. Myös kotiseutu oli syystä ylpeä poikiensa julkisesti saamasta tunnustuksesta. Jokainen sana armeijatiedonannossa oli tarkoin punnittu. Suuria tapahtumia kosketeltiin perinpohjaisesti; pienemmistä kahakoista voitiin vain tärkeimmät mainita. Rauhallisina aikoina toistuva ilmoitus: "ei mitään erikoista", "ei mitään olennaista" kertoi ymmärtävälle lukijalle, että Saksan miehet joka kohdalla laajaa rintamaa olivat jälleen uskollisella antaumuksella öin ja päivin täyttäneet ankaran velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Tietystikin olisin jännittävinä aikoina mieluummin käyttänyt lyhytsanaista kuin selittelevää tyyliä. Milloin tällainen ilmaisutapa oli paikallaan, käytettiin sitä. Tiedonanto Flanderin taistelusta: "Langemarck jäi meille tai luovutettiin", ei olisi tyydyttänyt ketään.
Aluemenetykset mainittiin, mikäli ne vaikuttivat taistelutilanteeseen, mutta vasta sitten, kun siitä ei voinut koitua vahinkoa taisteleville joukoille. Ei kukaan ihminen voinut vaatia, ei edes valitettavasti niin puolueettomasti ajatteleva saksalainenkaan, että minun piti ilmoittaa, kuinka monta tykkiä ja vankia vihollinen meiltä kulloinkin otti! Emme olleet se voimakas kansa, josta minulle juuri noina päivinä niin usein puhuttiin! Vihollisen tiedonantojen jatkuva lukeminen oli tuottanut jo kyllin vahinkoa. Ylimmän armeijanjohdon tiedonantojen epäileminen meni paikoittain niin pitkälle, että niitä tutkittiin vihollisen tiedonantoihin vertaamalla. Se oli oikein aito saksalaista!
Eikö ollut suuri strateeginen voitto meille, kun me esim. 1917 Flanderin rintamalla säilytimme asemamme, vaikka se tuotti meille taktillisia tappioita ja vaati meiltä vankeja ja sotatarpeita? Kun ilmoitin, että vihollinen oli tunkeutunut meidän tykistöasemillemme, piti siitä käydä selville tykkien ja vankien menetys. Eikö se riittänyt? Tahdottiinko oikein penkoa onnettomuutta?
Ylin armeijanjohto oli sallinut vihollisen tiedonantojen julkaisemisen luottaen Saksan kansan ymmärrykseen. Myöhemmin minusta tuntui, että se oli virhe. Vihollinen harjoitti tiedonannoillaan suorastaan propagandaa meitä vastaan ja lamautti mielialaamme. Vielä arveluttavammalta tuntui minusta kuitenkin myöhemmin annettu kielto julaista tiedonantoja. [Ranska tiesi kyllä hyvin, miksi se ei sallinut meidän tiedonantojemme julkaisemista, vaikka me emme harjoittaneet niillä minkäänlaista propagandaa.]
Olen jo selittänyt, että minun täytyi ottaa huomioon myös armeijan tiedonantojen vaikutus liittolaisiimme. Tämä seikka vaikutti paljon, kun liittolaiset panivat meihin kaiken toivonsa.
Eräs seikka on kieltämätön: Wolffin toimiston selitykset tiedonantoihini, jotka syntyivät Berliinissä ja olivat tarkoitetut ainoastaan puolueettomia ulkomaita varten, eivät olleet onnistuneita. Oli kyllä olemassa syitä, joilla niiden sävy voitiin selittää. Mutta kun huomasin niistä koituvat epäkohdat, lakkautin ne heti, vaikkakin liian myöhään.
Woevren tasangolla onnistui kaaren tyhjentäminen ja rintaman siirtäminen Michel-asemiin kirvelevistä tappioista huolimatta. Jo syyskuun 13:ntena laimeni taistelutoiminta. Saamiemme tietojen nojalla pidimme mahdollisena hyökkäyksen jatkumista Michel-asemia vastaan.
Syyskuun 22:sen jälkeen muuttui kuva v. Gallwitzin armeijaryhmän, edustalla. Hyökkäyksen todennäköisyys väheni; taistelu Argonnien molemmin puolin näytti olevan pian tulossa.