Myös herttua Albrechtin armeijaryhmä saattoi joutua vaaraan. Tämä mielipide tosin perustui enemmän työtoverieni arveluihin kuin saapuneisiin tietoihin. Minä puolestani pysyin yhä edelleen siinä käsityksessä, että oli pikemmin odotettavissa hyökkäyksen laajennus Reimsin ja Maasin välille kuin rynnistys Lothringeniin.
Joukkomme olivat ylenmäärin uupuneet, miesluku oli vähentynyt, liikarasitus lisääntyi, asema kävi yhä vakavammaksi, mutta rintama oli kunnossa, vain 2:sen armeijan kohdalla oli yhä osittain epätasaisuutta.
Itävalta-Unkarin rintama Italiassa kesti. Merkkejä italialaisten mahdollisesta rynnistyksestä ei vielä näkynyt.
Tällainen oli asema, kun tapahtumat Bulgaariassa pakottivat ylimmän armeijanjohdon tekemään raskaita päätöksiä.
Syyskuun 15:ntenä ryhtyivät ententen joukot hyökkäykseen Makedoniassa Vardarin itäpuolella Cernan ja Vardarin välisessä vuoristossa sekä pienemmillä voimilla Monastirin luona. Molemmilla sivustoilla raukesivat hyökkäykset. Keskustassa, jossa olosuhteet hyökkääjälle olivat vaikeimmat, eivät bulgaarialaiset joukot — 2:nen ja 3:s divisioona — tehneet ollenkaan vastarintaa. Ne yksinkertaisesti jättivät asemansa. Vain tämän kautta kävi ententen joukkojen nopea eteneminen mahdolliseksi tuossa rotkoisessa, korkeassa vuoristossa, joka on kuin luotu puolustusta varten. Kenraali v. Scholtz aikoi pysäyttää bulgaarialaiset seuraaville asemille oikeaan aikaan tuotujen varajoukkojen avulla. Hän pettyi toiveissaan: 2:nen ja 3:s bulgaarialainen divisioona peräytyi suunnitelmallisesti ilman taistelua toisaalta Cernan taakse, toisaalta Vardarin taakse. Bulgaarialaiset reservijoukot, jotka olivat kolmen saksalaisen divisioonan vahvuiset, eivät ollenkaan ryhtyneet taisteluun. Saksalaiset joukot, joita vähän ennen oli vahvistettu Romaaniasta tuoduilla pataljoonilla, eivät yksin voineet aukeamaa sulkea. Ententelle oli avattu tie pohjoiseen päin Vardarin laaksoon Krivolacin suunnalla.
Myöhemmätkin yritykset vastarinnan järjestämiseksi menivät myttyyn.
Bulgaarian armeija meni kotiin. Ainoastaan muutamat Pressba-järven ja
Cernan välillä, saksalaisen välittömän komennon alaisina taistelevat
bulgaarialaiset osoittivat toistaiseksi suurempaa lujuutta.
Jo syyskuun 16:ntena tai viimeistään 17:ntenä sähkötti kenraali Lukov, joka johti joukkoja Struma-joella, tsaarille, että hänen täytyi tehdä aselepo; hän ei tiennyt miten mahdollisimman nopeasti pääsisi eroon meistä muodollisestikin heittäytyäkseen suoraan ententen syliin.
Muutamia päiviä jälkeenpäin sain minä käsiini Ranskan yleisesikunnan salaisen tiedonannon, josta kävi selvästi ilmi, että ranskalaiset eivät enää odottaneet Bulgaarian armeijan tekevän vastarintaa. Ententen harjoittama propaganda, sen raha, samoin kuin Yhdysvaltain Sofiaan jäänyt edustaja olivat tehneet tehtävänsä. Täälläkin olivat ympärysvallat tehneet eheää työtä. Ehkäpä oli myös bolshevistisia virtauksia Venäjältä päin hiipinyt maahan. Tsaari ja meidän edustajamme Sofiassa eivät tienneet siitä mitään. Kenraali Jekov oli seurannut tapahtumia katselijana. Joitakin päiviä ennen taistelun alkua, jonka varmasti tiedettiin tulevan, hän matkusti Wieniin, sairaalaan, luullakseni jonkin korvavian tähden.
Kenraali v. Scholtz ja kaikki saksalaiset viranomaiset olivat tehneet voitavansa. Siellä, missä saksalaiset komensivat, pysyi Bulgaarian armeija koossa. Vuoristossa eivät bulgaarialaiset olleet halunneet saksalaisia päälliköitä. Päinvastoin he olivat jättäneet sinne erään divisioonankomentajan, jonka kenraali Scholtz tahtoi poistaa, koska ei luottanut häneen, ja tehneet useita henkilövaihdoksia näillä seuduilla.
Kun nyt bulgaarialaiset verhotakseen luopumistaan sanovat, että minulle kyllä oli ilmoitettu sotamiesneuvostojen perustamisesta heidän armeijaansa, niin ei tämä pidä paikkaansa. Ei ole myöskään totta, kun väitetään, ettemme me olisi täyttäneet sopimustamme, joka velvoitti meidän pitämään kuusi divisioonaa Bulgaarian rintamalla. Tämä sopimus koski vain Serbian sotaretkeä 1915. Kun minä elokuussa 1916 tulin ylimpään armeijanjohtoon, oli Makedoniassa suunnilleen yksi divisioona. Sopimus oli menettänyt voimansa senkin kautta, että syyskuussa 1916 oli perustettu saksalainen ylin sodanjohto neliliitolle. Mutta sekään ei ollut lyönyt mitään laimin; molemminpuolisten voimien suhde oli jokseenkin 1:1. Kreikan armeijalla ententen riveissä ei ollut mitään sotakokemusta. Se ei ollutkaan sisäisestä vakaumuksesta vihollisen puolella. Bulgaarian armeija oli levännyt kauan. Sillä oli ollut tilaisuus voimistua ja olisi sen pitänyt auttaa meitä länsirintamalla, sen sijaan että me autoimme sitä. Ylin armeijanjohto tiesi, että Bulgaarian armeija oli sairas, kuitenkin näytti mahdolliselta toivoa, että se kestäisi odottamamme hyökkäyksen, niinkuin kävikin siellä, missä vielä oli halua taisteluun. Samoinkuin saksalaiset päälliköt Bulgaariassa pidimme mekin paikallisia tappioita mahdollisina, mutta emme Bulgaarian armeijan täydellistä hajaantumista. Sofiassa liikkeellä olleet huhut, että Bulgaarian armeija taistelisi vain syyskuun 15:nteen asti, vahvistuivat kovin surullisella tavalla. Ylin armeijanjohto ei voinut suostua jokaiseen avunpyyntöön. Täytyi vaatia, että Bulgaariakin tekisi jotakin, muuten ei meitä mikään pelastaisi. Oli yhdentekevää, häviäisimmekö Makedoniassa vai lännessä. Ei meillä ollut voimia pitää puoliamme lännessä, vaikkakin vain puolustautumalla, ja muodostaa Balkanille bulgaarialaisen rintaman sijasta saksalainen rintama. Näin olisi täytynyt tapahtua, jos me olisimme tahtoneet pysyvästi säilyttää siellä asemamme.