Kahden vuoden ajan olin kirjoittanut hallitukselle varaväen puutteesta. Siviiliasevelvollisuuslaki, pyrkimykseni saada siihen muutoksia, ponnisteluni saada naiset yhä enemmän puolustustyöhön osallisiksi, kehoitukseni piileskelijöiden ja karkurien ahdistamiseksi kotona olivat syvästi oikeutettuja ei yksistään Hindenburg-ohjelman vuoksi, vaan siksikin, että rintamalle tarvittiin väkeä. Kaikki aloitteet, joita olin tehnyt Saksan kansan taistelukyvyn kohottamiseksi, olivat sodankäynnille äärettömän tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisusta valtakunnankansleri oli vastuussa koko kansalle. Kaikki oli kiinteässä yhteydessä keskenään; jos mieliala oli luja, niin pidätettäisiin kyllä piileskelijät ja karkurit rintamalla; lykkäystä saaneita vapautettaisiin kotimaasta halukkaammin; täyteväen puute ei kävisi niin huutavaksi; taistelun sielulliset vaikutukset voitettaisiin helpommin. Valtakunnankanslerit eivät esittäneet näitä ajatuksia valtiopäiville, jotka edustivat Saksan kansaa, vaikka ylin armeijanjohto oli nimenomaan pyytänyt heitä niin tekemään. Kaikki tämä oli todellisuudessa salattu valtiopäiviltä, samoin kuin käsitykseni sodan- ja rauhan mahdollisuuksista elokuun 8:nnen jälkeen. Muuten ei tilanteen nurinkurinen käsitys Berliinissä ole ymmärrettävissä.
Olin majuri vapaaherra v. dem Buschen esityksen vaikutuksesta niin hämmästynyt, että vielä kerran kysyin häneltä hänen palattuaan, oliko hän sanonut muuta kuin mistä olimme neuvotelleet. Hän antoi minulle lausuntonsa kirjoitettuna, jota hän oli sananmukaisesti seurannut. Nämä muistiinpanot ovat edessäni kun kirjoitan näitä rivejä. En tiedä, oliko majuri vapaaherra v. dem Buschen esitystapa, hänen aina syvää vakavuutta huokuva persoonallisuutensa syventänyt hänen sanainsa vaikutusta kuulijoihin, inhimillisesti ymmärrettävää se olisi ollut. Myös oli majuri vapaaherra v. dem Busche huomannut kansanedustajissa voimakasta mielenliikutusta.
Hänen arvokkaanvakavat sanansa esityksen lopulla siitä, mitä me ehdottomasti tarvitsisimme, kaikuivat kuuroille korville. Luulen, ettei niitä yleensä käsitetty oikein suuren mielenliikutuksen vallitessa. Anteeksiantamatonta on, että se, mitä majuri vapaaherra v. dem Busche oli sanonut, heti pääsi julkisuuteen, vielä lisäksi tavalla, joka oli ehdottomasti vahingoittava meitä suuresti. Selvemmin ei heikkoutemme voinut joutua vihollisen tietoon kuin se nyt joutui.
Suuressa määrin arveluttavaa oli, että tähänastinen hallitus ei huomauttanut majurille, että hänen kuulijainsa joukossa oli myös puolalainen. Hallituksen täytyi tietää, että tämä heti levittäisi kaiken, mitä kuuli, sekä kotimaahan että ulkomaille.
Ollen siinä käsityksessä, että hallitus voitaisiin muodostaa lokakuun 1:seen päivään mennessä ja tuntien velvollisuuteni armeijaa kohtaan olin Spaassa vielä syyskuun 30:ntena ja lokakuun 1:senä neuvotteluissa valtakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston edustajain kanssa, samalla kehoitin yhdessä ylisotamarsalkan kanssa majuri vapaaherra v. dem Buschea tekemään kaikkensa, jotta nootti lähetettäisiin lokakuun 1:senä, viimeistään puolenpäivän aikaan lokakuun 2:sena.
Toimintani pääasiallisena kannustimena oli ihmishenkien säästäminen. Otin myös huomioon, että asemamme neuvottelujen alkaessa olisi sitä edullisempi, kuta pikemmin ne aloitettaisiin. Vaikka tilanne ei nykyhetkellä olisikaan uhkaava, niin voisi kuitenkin parin kolmen viikon kuluttua ratkaisevasti vaikuttaa asioihin, saisiko Saksan armeija aselevon vuorokautta aikaisemmin vai myöhemmin tai, siinä tapauksessa että meidän täytyisi jatkaa taistelua, kotimaasta henkistä kannustusta. Tähän katsoen oli anteeksiantamatonta viivyttää hallituksen muodostamista valtiosihteeri v. Hintzen tarpeelliseksi katsomaa aikaa pitemmälle. Usein keskustelin tästä upseeritoverieni kanssa ja vain tämä vakaumus ohjasi toimiani. Muuten menettelin sen mukaan, mitä olin lausunut valtiosihteeri v. Hintzelle ja mitä majuri vapaaherra v. dem Busche esityksessään oli tuonut ilmi. Tämä antaa yhtenäisen kuvan. Aivan käsittämätöntä on, miten on syntynyt luulo, että minä olisin sanonut: "aselepo on tehtävä 24 tunnin kuluessa, muuten särkyy rintama pirstaleiksi." Syyskuun 29:nnen neuvottelujen ja majuri vapaaherra v. dem Buschen lokakuun 2:sena antaman lausunnon välillä, jotka käyvät samaan henkeen, ei ole mitään sotatapahtumia, jotka olisivat sanottuna aikana horjuttaneet mielipiteitäni.
Olin tuontuostakin pyytänyt, että valtiosihteeri v. Hintze pysyisi valtiosihteerintoimessaan, jos uusi valtakunnankansleri sitä toivoisi, jotta työssä säilyisi jonkinmoinen yhtenäisyys. Mutta se oli ollut turhaa. Yleisesikunta oli myös lokakuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä helpottanut Hänen Majesteettinsa ja Badenin suurherttuan yhteyttä asettamalla puhelinjohtonsa heidän käytettäväkseen, siten jouduttaakseen prinssi Maxin nimitystä. Minä toimin koko ajan samaa periaatetta seuraten: kun raskas päätös kerran oli tehty, oli toimittava sen mukaan. Ei saanut menettää päiviä, vielä vähemmän antaa kaiken mennä hukkaan, niinkuin usein oli tapahtunut. Vielä kerran tehostan, ettei tässä ollut kysymyksessä saada heti paikalla aselepo, oli ensin päästävä yhteyteen vihollisen kanssa. Sillä ei vielä aselepo ollut solmittu, sen tiesin minä parhaiten, sillä olin paremmin selvillä vihollisen ajatustavasta kuin uusi hallitus. Minä rauhallisine, raskaine ajatuksineni pysyin vieraana Berliinin tapahtumille ja selitin ne siten, että kansanedustajat, jotka eivät aikanaan olleet saaneet tietoa asioista, nyt tuskallisessa mielenkuohussaan, jota yllätys tietenkin oli tavattomasti lisännyt, olivat käsittäneet väärin majuri vapaaherra v. dem Buschen. Mielestäni ei myöskään prinssi Maxilla eikä uudella hallituksella ollut niin selvää kuvaa asioista, että he olisivat voineet täysin ymmärtää niiden välisen yhteyden.
Myöhään lokakuun 1:senä ja lokak. 2:sen kuluessa soitti eversti v. Haeften minulle usein ja kuvasi niitä vaikeuksia, joita uuden hallituksen muodostaminen ja samalla myös nootin lähettäminen tuotti. Syyskuun 30:ntenä olin ilmoittanut hänelle mitä Spaassa oli päätetty ja neuvoin häntä kehoittamaan hallitusta nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan, kuten käsitykseni mukaan oli tehtävä. Hänen ei kuitenkaan pitäisi "hoputtaa", mutta kyllä viitata niihin suuriin vaurioihin, joita jokainen päivä voi saada aikaan, jos vitkastellaan tai ollaan toimettomia. Myös eversti v. Haeftenille oli valtiosihteeri v. Hintze syyskuun 30:nnen iltapäivällä vakuuttanut, että uusi hallitus muodostettaisiin viimeistään lokakuun 1:sen iltapuolella ja että rauhantarjous voitaisiin lähettää illalla.
Keskusteltuani eversti v. Haeftenin kanssa lokakuun 1:sen iltana huomasin selvästi, että se, mitä valtiosihteeri v. Hintze oli edellyttänyt, ei toteutuisi. Neuvoin nyt eversti v. Haefteniä pitämään huolta siitä, ettei mitään tarpeetonta viivytystä syntyisi, mutta alistuin nootin lähettämisen lykkäämiseen, kun otin huomioon Berliinissä vallitsevan tilanteen.
Lokakuun 3:ntena oli uuden ministeristön istunto, jossa kenraalisotamarsalkka edusti ylintä armeijanjohtoa; hän puhui samaan tapaan kuin olimme puhuneet valtiosihteeri v. Hintzelle syyskuun 29:ntenä ja esitti vielä kerran ylimmän armeijanjohdon käsityksen valtakunnankanslerille osoitetussa kirjelmässä, jonka minä puolestani olin hyväksynyt: