Aselepoehtojen valmistelua varten kutsuttiin Spaahan komitea.
Puheenjohtajana toimi kenraali v. Gündell, valtakunnankansleria edusti
valtiosihteeri v. Hintze. Muina jäseninä siihen kuuluivat kenraali v.
Winterfeldt, majuri Brinckmann ja meriväen kapteeni Vanselow.
Armeijalle annettavien tiedonantojen avulla koetettiin lieventää aselepo- ja rauhantarjouksen lamauttavaa vaikutusta.
Syyskuun 20:nnen jälkeen keskustelin useiden päälliköiden kanssa rauhantarjouksesta. Ne herrat, jotka oivalsivat yleistilanteen, pitivät sitä oikeana, rauhallisissa olosuhteissa elävät eivät kyenneet näkemään sen välttämättömyyttä. Tyydytyksekseni huomasin, että luottamus minuun ei silloin ollut horjunut.
VII.
Ensimmäisessä suuressa valtiopäiväpuheessaan lokakuun 5:ntenä, kosketellessaan taistelun jatkamisen välttämättömyyttä siinä tapauksessa, ettei rauhanehtoja voitaisi hyväksyä, asettui prinssi Max samalle kannalle kuin kenraalisotamarsalkka ja minä.
Prinssi Max sanoi: "Me olemme lujasti ja täynnä luottavaa uskoa voimaamme päättäneet kunniamme, vapautemme ja tulevien sukupolvien onnen vuoksi kantaa vieläkin raskaampia uhreja, jos se ei ole vältettävissä", ja
"Olkoonpa rauhantarjouksen tulos mikä tahansa, tiedän, että Saksa on lujasti päättäväisenä ja yksimielisenä käyvä joko rehelliseen rauhaan tai lopputaisteluun elämästä ja kuolemasta, mihin meidän kansamme on valmis, jos se siihen pakotetaan. En tunne epävarmuutta ajatellessani, että tulos voisi olla tuo toinenkin, sillä tunnen niiden valtavien voimien hengen, joita kansassamme vielä nytkin on, ja tiedän, että ehdoton tietoisuus siitä, että jokainen taistelee elämämme puolesta, kaksinkertaistuttaa nuo voimat."
Valtiopäivien puhemies puhui samaan henkeen:
"Samoin kuin jokainen yksityinen sotamies rintamalla, on jokainen saksalainen kotimaassa valmis kantamaan mitä uhreja tahansa isänmaansa hyväksi, jos niin vaaditaan."
Nämä olivat kauniita, mieltäylentäviä sanoja, jotka saivat minussa lujittumaan uskon, että valtakunnankanslerin, valtiopäivien ja ylimmän armeijanjohdon kesken vallitsi täydellinen yksimielisyys taistelun jatkamisesta äärimäisessä tapauksessa. Mutta valtakunnankansleri ja valtiopäivät eivät olleet vakuutettuja siitä, että jokainen saksalainen jo — vuodesta 1914 — taisteli elämänsä puolesta ja että tämä taistelu olemassaolosta vaati meitä jokaista uhraamaan kaikkemme. Niistä tuhansista erilaisista iskusanoista, joilla kansamme sielu koti- ja ulkomaan taholta oli myrkytetty, oli elävä tietoisuus tästä vähitellen kuoleutunut. Vasta toukokuussa 1919 ennenkuulumattomien rauhanehtojen tunnetuksi tultua imeytyi tämä tietoisuus kansaan ja kansalliskokoukseen. Jälleen puhui sama presidentti kauniita, liikuttavia sanoja, jotka näyttivät vaativan välitöntä toimintatarmon nousua; näitä ei sähkölennättimellä uskallettu levittää julkisuuteen. Mutta tälläkin kertaa jäivät sanat vain sanoiksi. Hetki oli tullut, jolloin heidän olisi tullut nostattaa isänmaa toimintaan.