Noina päivinä kuljin lujana raskasta tietäni eteenpäin. Kun minulle myöhemmin Wilsonin toisen nootin saavuttua täydellisesti selvisi, että Wilson ei kyennyt eikä tahtonutkaan viedä perille mielipiteitään, vaan että Clemenceau ja Lloyd George olivat voimakkaammat, että meidät tehtäisiin orjiksi, silloin oli minusta hetki tullut, jolloin ajatukset kamppailun jatkamisesta oli muutettava teoiksi eikä tyydyttävä onttoihin sanoihin. Odotin prinssi Maxin ja hänen hallituksensa täyttävän vakuutuksensa, sitten kun he ja koko Saksa olivat huomanneet, että oli haudattava kaikki toiveet sopimusrauhasta.
Kenties olisin menetellyt oikeammin ja viisaammin, jos jo lokakuun alussa olisin jyrkästi asettanut hallituksen vastattavaksi kysymyksen, johon sen kuitenkin täytyi vastata: tahtooko Saksan kansa jatkaa taistelua kunniansa puolesta, tahtooko hallitus kutsua viimeisenkin miehen aseisiin ja vielä kerran lietsoa kansaan pyhää, vakavaa innostusta. Mutta luulen vielä tänäänkin, että isänmaalle kohdistettu herätyshuuto noina päivinä olisi kaikunut kuuroille korville. Olihan vieläkin neljä vuotta kestäneestä sodasta huolimatta, kuten lokakuun 5:ntenä pidetyistä puheista selvisi, epäselvyyttä tämän sodan todellisesta luonteesta, hallitus ja kansa eivät vieläkään olleet oivaltaneet tilanteen valtavaa vakavuutta. Vielä ei ollut vihollinen paljastanut tuhoamisaikeitaan, jotka jo Wilsonin toisessa nootissa selvisivät jokaiselle.
Prinssi Max arveli, että olisi ollut edullisempaa lähettää nootti noin viikkoa myöhemmin, kun hän ensin olisi laatinut yksityiskohtaisen ohjelman sodan tarkoitusperistä, mikä ohjelma olisi koko maailmalle osoittanut, että asetuimme presidentti Wilsonin periaatteiden kannalle ja olimme valmiit näiden periaatteiden hyväksi tekemään raskaitakin kansallisia uhrauksia.
Me olimme jo lokakuun 5:ntenä ottaneet Wilsonin kannan lähtökohdaksemme. Mitä muuta saattoi nyt myöhemmin tapahtua?
Se seikka, että minä mitenkään julkisesti esiintymättä kehoitin valtakunnankansleria nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan, kun elokuun keskivaiheilta asti ei oltu mitään aikaansaatu, ei ole pahentanut yleistä tilannettamme, sen sijaan on se seikka, että nyt julkisesti kerrottiin ylimmän armeijanjohdon tahtoneen aselepoa ja kiirehtineen sitä, vahingoittanut asiaa yhtä paljon, jollei enemmänkin, kuin nuo vääristellyt esitykset majuri vapaaherra v. dem Buschen tiedonannoista.
Uskooko prinssi Max ja luulevatko samoin ajattelevat todellakin, että tätä samaa toimenpidettä lokakuun keskivaiheilla olisi katsottu yksinomaan jalon inhimillisyyden ilmaukseksi, joka olisi ententen taholla otettu erikoisen ystävällisesti vastaan? Tällaiseen seisoivat vihollisemme liian reaalisella ja liian kansallisella pohjalla. Ne olivat myös liian viisaita menetelläkseen niin. Ne näkivät sodan yleistilanteen yhtä hyvin kuin Saksan ylin armeijanjohto. Ne tunsivat olosuhteet Saksan armeijassa ja Saksassa sekä Itävalta-Unkarin armeijan heikkouden Italiassa ja tilanteen Itävalta-Unkarissa. Lukuisista, valitettavasti usein liiankin yksityiskohtaisista vankien kertomuksista olivat ne varmaan muodostaneet selvän kuvan siitä, kuinka pieni miesluku pataljoonissamme oli ja kuinka monta divisioonaa ylin armeijanjohto oli hajoittanut. Ei niiltä myöskään ollut pysynyt salassa kansan ja sotajoukon henkinen rappeutuminen. Berliinistä ne saivat tietää kaiken. Ne odottivat vain meidän sisäistä romahdustamme niinkuin aikanaan Bulgaarian kukistumista. Ne huomasivat epäilemättä paljon tarkemmin kuin me, että se tapa, millä Hänen Majesteettinsa tiedonanto kreivi Hertlingille syyskuun 28:ntenä saatiin aikaan, merkitsi astumista vallankumouksen tielle.
Myöskään ei rauhantarjous ilman aselepotarjousta olisi tehnyt mitään vaikutusta vihollisen tuhoamishaluun. Sen osoittavat meidän aikaisemmat tarjouksemme, joita ympärysvaltain puolelta väitettiin epärehellisiksi ja vilpillisiksi, sen osoittaa kreivi Burianin aloite. Kun vihollinen kerran oli tällä kannalla, saattoi ainoastaan aselepotarjous pakottaa sen uskomaan että me todella halusimme rauhaa. Pelkkä rauhantarjous edellytti vihollista, joka rakentaisi meille kultaisia siltoja, ja mahdollisuutta päästä sen kanssa sovintoon läheisessä tulevaisuudessa. Oliko unohdettu, miten pitkälle Brestin ja Bukarestin neuvottelut venyivät. Nyt oli kaikki vielä paljoa monimutkaisempaa. Saattoihan ennakolta arvata, että neuvottelut tulisivat kestämään loputtomiin. Pitikö armeijan koko tuon pitkän ajan hyödyttömästi vuodattaa vertaan ilman minkäänlaista tukea kotoapäin? Entä jos meidän sotilaallinen asemamme huononisi näiden pitkällisten neuvottelujen kestäessä: eikö se taas vaikuttaisi melkoisesti rauhat lopulliseen muotoon?
Vain aselepoa tarjoamalla saattoi nopeasti nähdä, olivatko ne oikeassa, jotka pitivät kunniallista rauhaa mahdollisena, mistä minä olisin iloinnut, vai odottiko meitä väkivaltarauha, jonka täytyi kannustaa meitä uusiin tekoihin. Aikaa ei meillä ollut hukata, armeija kaipasi voimainlisäystä kotoa.
Ententen täytyi tunnustaa väriä ja meidän oli sen mukaan toimittava. Nyt ei enää ole olemassa mitään epäilyksiä vihollisen todellisista aikeista. Myöntävätkö ne, jotka väsymättä ovat puhuneet ihmiskunnan sovinnollisuudesta ja sopimusrauhasta, nyt vihdoin rehellisesti, että heillä on ollut väärä käsitys vihollisesta ja, vallankumouksen kulusta päättäen, myös yleensä ihmisistä, ettei maailma vielä ole kypsä sellaisille opeille?
Vieläkö uskomme, että entente-valtain työläiset kulkevat käsi kädessä niiden kanssa, jotka ovat uskoneet sopimusrauhaan ihmiskunnan sovintoajatuksen täyttymyksenä?