Saksan kansa oli ollut pitkäaikaisessa hämäryydessä. "Vorwärts kirjoitti helmikuun 5:ntenä 1919, kun hallituksen joukot olivat Bremenissä päässeet voitolle:
"Sosiaalidemokraatteina valitamme suuresti, että on täytynyt ryhtyä väkivaltaan. Luonnollisesti vastustamme kaikkea väkivallan käyttöä. Mutta väkivallan vastustaminen ei ole samaa kuin vastustelematta hyväksyä jokainen vastapuolen väkivallanteko. Rauhanrakkaus voi menestyä vain siellä, missä siihen vastataan samalla tunteella. Se, joka periaatteessa kammoo niin väkivallankäyttöä, ettei ryhdy vastustamaan toisten väkivaltaa, se lopulta lujittaa vastapuolueen väkivaltahallitusta."
"Vorwärts" palasi täten sille kannalle, millä se oli ollut vuoni 1914. Se ilmaisi saman katsantokannan, jota minä koko elämäni olin edustanut. Ei tuota kenellekään iloa käyttää sisäistä tai ulkonaista väkivaltaa. 1914 täytyi meidän tarttua aseisiin taistellaksemme väkivaltaa vastaan, jonka uhreina nyt olemme sortuneet.
Teoria on toista kuin käytäntö.
VIII.
Presidentti Wilsonin vastaus meidän lokakuun 5:ntenä tekemäämme tarjoukseen saapui Berliiniin lokakuun 9:ntenä, ensin kipinätietona. Sotilaallisessa suhteessa se asetti aselevon ehdoksi miehitettyjen alueiden tyhjentämisen lännessä. Tähän olimme valmistuneet. Nootti jätti tien neuvottelujen jatkamiseen auki.
Prinssi Maxin toivomuksesta matkustin Berliiniin. Olin pitkähkössä keskustelussa hänen kanssaan kahden kesken. Tunsin jo prinssin. Hän oli ollut kaksi kertaa suuressa päämajassa. Olimme kauan keskustelleet ja kuunnelleet toinen toistamme mielenkiinnolla. Paljon yhteistä meillä ei ollut. Varakansleri v. Payer piti häntä nykyään ainoana mahdollisena kanslerina. Minä saatoin taipua tähän. Mielestäni prinssi Max oli prinssinä ja upseerina sopiva uuden ajan aloittaja. Minä luulin, että hän tekisi myönnytyksiä, mutta jarruttaisi myös. Kuuluihan hän vanhaan ruhtinassukuun, joka ajatteli lämmöllä Saksan suuruutta. Hän voisi siten hyödyttää isänmaata sen vaikeimpana aikana. Tämä toivomus ei ole toteutunut.
Prinssi oli keskustelussa esittänyt minulle kyselykaavakkeen, johon oli mahdoton yksityiskohtaisesti vastata, mutta joka osoitti, miten vähän Berliinin herrat tunsivat sodan oikeata luonnetta. Vastasin niin hyvin kuin taisin. Ilmoituksissani pysyin entisellä käsityskannallani. Minusta ei ollut mitään syytä asettua uudelle kannalle. Wilsonin vastaus jätti vielä sijaa toivolle, että saamme rauhan, joka ei meitä tuhoa.
Kahden kesken pyysi prinssi Max minua tekemään pesäeron kenraali v. Bartenwerfferin, eversti Bauerin ja everstiluutnantti Nicolain kanssa. Minun täytyi kysyä, mistä näitä herroja syytettiin. Prinssi Max sanoi, ettei hän oikein tiennyt mistä, hän toisti vain, mitä hänelle oli sanottu. Pyysin, että hän antaisi minulle määrättyjä tietoja; minä tutkisin niitä omantunnontarkasti jo näiden herrojen omankin edun vuoksi. Mitään tietoja ei ylimmälle armeijanjohdolle annettu. Määrättyjä syytöksiä olisin tunnollisesti tutkinut, ilkeämielisten juorujen tai todistamattomien huhujen perusteella en voinut erottaa omantunnontarkkoja, uskollisia miehiä. Tämä pyyntö vaikutti minuun kiusallisesti. Tällaisia huolia oli siis Saksan hallituksella Berliinissä näinä aikoina!
Prinssi tahtoi tiedustella tilannetta muiltakin korkeammilta upseereilta. Mutta ylimmällä armeijanjohdolla yksin oli selvä kuva yleistilanteesta. Jokaisessa armeijassa olivat olosuhteet erilaiset. Yksityisen armeijan asemasta ei voinut tehdä johtopäätöksiä koko rintamaan nähden. En suostunut tähän. Sitäpaitsi kuului vastuunalaisuus yksinomaan kenraalisotamarsalkalle ja minulle. Hänen Majesteettinsa voi minä hetkenä hyvänsä vaatia lausuntoja, mutta ei valtakunnankansleri. Armeija oli vielä keisarillisen sotaherransa johdon alla. Marraskuun alussa, minun erottuani, antoi kaksi armeijankomentajaa lausuntonsa sotakabinetissa, heidän käsityksensä asemasta oli pääasiallisesti sama kuin minun. Eroavaisuudet johtuivat siitä, että heillä armeijanylipäällikköinä oli rajoitettu käsitys yleistilanteesta.