"Voin sanoa teille vain vakaumukseni. Vastuunalaisuuden siitä, mitä sanon, kannan ja olen sitä kantanut neljä pitkää, raskasta vuotta."
Lähemmin punnittiin kysymystä, voisiko siirtämällä kaikki divisioonat idästä länteen, tai ainakin osan niistä, vahvistaa länsirintaman niin lujaksi, että se voisi kestää pitemmän ajan. Tätä varten täytyi minun tietää, mitä ylin armeijanjohto saattoi saada idästä. Hallituksen oli siksi vastattava minun kysymyksiini bolshevismin vaarasta ja Ukrainan merkityksestä meille. Jos hallituksen kanta oli toinen kuin helmikuussa, niin täytyi sen ilmaista se. Meillä oli nyt idässä — Venäjällä ja Romaaniassa — 26 divisioonaa, joissa oli vain 35 vuotta vanhempia ikäluokkia. Pataljoonain miesluku oli pieni. Liettuassa oli siihen aikaan yksi sotamies 18 neliökilometriä kohti. Sitä vastoin oli lännessä 185 divisioonaa. Useita oli täytynyt hajoittaa. Ne divisioonat, jotka oli äskettäin tuotu idästä länteen, eivät olleet uusissa oloissa tehneet tehtäväänsä hyvin. Kuulin niistä hyvin epäedullisia arvosteluja. Huolimatta suuresta väenpuutteesta otettiin idän joukoista saatu lisäys usein sangen vastahakoisesti vastaan. Se toi mukanaan huonoa henkeä ja vaikutti haitallisesti tovereihin. Kenraali Hoffmannin kertomusten mukaan olivat ne viettelykset, joiden alaisina idän joukot olivat, juutalaiskauppiaiden harjoittaman lahjomistoiminnan ja bolshevikkipropagandan vuoksi — jälkimäistä levisi myös kotimaasta käsin — turmelleet näiden henkeä. Kuinka syvältä maaperää oli muokattu, selvisi vasta marraskuun alussa. Kenraalin käsitys idässä olleiden divisioonain käyttökelpoisuudesta vastasi minun saamiani kokemuksia. Näiden divisioonain avulla emme sotatilanteessa saisi aikaan sellaista muutosta, että vihollinen taipuisi rauhaan. Niillä ei ollut sitä taistelutarmoa, jota lännessä tarvittiin. Kaikkiin idän tehtäviin, myös neuvostojoukkojen hyökkäyksen torjumiseen, näyttivät ne tähän aikaan vielä olevan täysin kykeneviä.
Meidän sulkumme bolshevikkeja vastaan oli jo nyt hyvin ohut ja tuskin enää riittävä. Kenraali Hoffmann ja minä ilmoitimme bolshevismivaaran hyvin suureksi ja pidimme tätä rajaketjua välttämättömänä.
Hallitus semmoisenaan ei näyttänyt asettuvan millekään varmalle periaatteelliselle kannalle bolshevismiin nähden. Se ei nytkään lausunut mielipidettään selvästi ja määrätysti. Se oli valtakunnan sotaoikeuden presidentin kenraali v. Lynckerin vastalauseesta huolimatta vapauttanut Liebknechtin kuritushuoneesta; se oli edelleen pelkkänä katselijana, kun herra Joffe Berliinissä jakeli rahoja ja kirjasia ja valmisti vallankumousta. Meidän varoituksemme, myös rajamaiden ylikomennon, olivat kaikuneet kuuroille korville. Kenraali Hoffmann näyttää suhteensa kautta herra Solfiin näinä päivinä saaneen avatuksi vihdoinkin muutamain hallituksen jäsenten silmät. Enemmistösosialistit puolueena tunnustivat bolshevismin suuren vaaran. Mutta kun "Vorwärts" toisaalta varoitti siitä, edisti se sitä toisaalta pysyvästi arvovaltaa vastaan tähdätyillä hyökkäyksillään ja luokkavihan lietsonnallaan. Lokakuun lopulla karkoitettiin Joffe lopultakin. Näin jouduimme uudelleen sotatilaan Venäjän kanssa. Suojaustoimenpiteiden välttämättömyys bolshevikkeja vastaan sai tämän vuoksi vankan perustan.
Istunnossa viittasin myös itärintaman ylipäällikön alueen äärettömään sotataloudelliseen merkitykseen.
Kysymystä, oliko Ukraina tyhjennettävä, ei voitu ratkaista, kun ei mihinkään alustaviin keskusteluihin ollut vielä ryhdytty. Kädenkäänteessä ei tätä kysymystä juuri käynyt päättäminen. Kreivi Roedern oli valmis jättämään Ukrainan. Siviiliväestö hyötyi siitä liian vähän.
Valtiosihteeri Solf tehosti Ukrainan suurta merkitystä, hän tahtoi pitää sen miehitettynä inhimillisyyssyistäkin. Tässä minä asetin määrääväksi: mitä Saksan hyöty vaatii?
Valtiosihteeri v. Waldow ei luonut asiaan suurempaa selvyyttä. Mutta selvyyteen meidän lopultakin täytyi päästä. Minä tein valtakunnankanslerille pyynnön, että kysymys otettaisiin perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi. Ylin armeijanjohto lähetti yksissä neuvoin hallituksen kanssa joukkoja Ukrainaan, koska se piti tätä sisimmästä vakaumuksestaan välttämättömänä ei yksin bolshevismivaaran, vaan myös neliliiton elintarvehankinnan vuoksi. Itävalta-Unkari oli kesän yli pysytellyt hengissä Ukrainan avulla. Meille Ukraina oli antanut karjaa, hevosia ja useita raaka-ainelajeja, joskaan ei viljaa niin paljoa kuin olimme toivoneet. Sotaa käytiin vielä; Romaaniassa oli tullut täydellinen kato. Varhaispuinnin avulla olimme jälleen eläneet etukäteisviljalla. Me ja muut neliliiton valtiot voimme ainoastaan Ukrainasta saada ne elintarvelisäykset, jotka meille oli ehdottomasti tarpeen. Ilman niitä me olisimme keväällä 1919 joutuneet pahaan pulaan. Hallitus ei enää syksyllä 1918 tutkinut kysymystä, mikä arvo Ukrainalla on. Jos me nyt olisimme ryhtyneet tyhjentämään maata, mikä olisi vaatinut hyvin pitkän ajan, niin olisimme vähitellen saaneet kokoon kymmenen divisioonaa, jotka eivät olleet taistelukuntoisia. Edut eivät olisi korvanneet haittoja, joita tämän kautta olisimme hankkineet itsellemme.
Olen vakuutettu, ettei idässä käytetyissä joukoissa ollut yhtään miestä liikaa.
Neuvottelussa ryhdyimme nyt selvittämään tärkeintä kysymystä: mitä voi ja tahtoo kotimaa uhrata armeijan hyväksi? Tästä riippui kaikki muu. Olin toivonut, että hallituksen keskuudessa oltaisiin selvillä tästä. Mutta niin ei ollut laita. Uusi sotaministeri antoi minulle parempia toiveita varaväkikysymyksessä kuin minulla tähän asti oli ollut. Hän uskoi voitavan saada 60,000 miestä. En voinut tarkastaa, oliko luku paikkansapitävä. Minuun teki erittäin syvän vaikutuksen, että käytettäväkseni annettiin heti 60,000-70,000 miestä kotimaan sotavoimista. Miksi ei niitä annettu aikaisemmin? Sanoin: jos nyt saan luvatun lisävoiman, niin katson luottamuksella tulevaisuuteen. Mutta sen täytyy tapahtua pian. Ministeri lupasi olla hukkaamatta päivääkään.