Täyteväen ohella oli vielä kysymys henkisestä joustavuudesta, ja siitä riippui kaikki; miksi herrat, jotka tämän tunsivat, eivät ole aikaisemmin siihen vedonneet? Tämä on minulle selvittämätön, onneton arvoitus.
Suuresta sotilaallisesta tilanteesta en voinut sanoa mitään uutta.
Toistin länsirintamasta lokakuun 10:ntenä antamani lausunnon:
"Länsirintaman murtumista pidän mahdollisena, mutta en todennäköisenä.
Jos vetoatte omaantuntooni, voin ainoastaan vastata: en pelkää sitä."
Muutos pahempaan päin oli aina mahdollinen. Mitään yllätystä eivät viime taistelut olleet tuoneet. Rintama ei kestänyt paremmin eikä huonommin kuin tähän asti. Meidän joukkomme suorittivat sen, mitä ylin armeijanjohto oli niiltä odottanut. Mutta minusta näytti vihollisen hyökkäysvoima vähenevän.
Neuvottelut Wilsonin kanssa eivät tähän mennessä olleet johtaneet mihinkään tulokseen. Me olimme joka suhteessa vapaat tekemään päätöksiä, voimme jatkaa neuvotteluja tai katkaista ne. Kumpaankin suuntaan oli meillä vapaat kädet. Onko rikos varustautua taisteluun, kun mitä vilpittömimmin tahtoo rauhaa eikä saa sitä? Onko rikos luopua sovinnosta, johon rehellisesti on pyrkinyt, jos vastustaja vaatii enemmän kuin voidaan antaa? Onko miltään taholta moitittu Trotskia epälojaalisesta menettelystä, kun hän helmikuun alussa ei allekirjoittanut rauhaa? Meidän rehellistä rauhanrakkauttamme ei kukaan voinut epäillä. Toisaalta oli meillä täysi oikeus puolustaa elämäämme ja kunniaamme viimeiseen asti. Hallitus oli Saksan kansaa kohtaan velvollinen käyttämään kaikkia keinoja, jottei sen esiintyminen rehellisesti toivottuun sopimukseen ententen kanssa pyrittäessä olisi liian ponnetonta. Tämä oli yksinkertaisin järjen vaatimus; mitä voimakkaampia me sotilaallisesti olimme, sitä paremmat edellytykset meillä oli neuvotteluihin.
Lisäksi muuttui nyt taistelun jatkaminen velvollisuudeksi, jos emme tahtoneet antautua vihollisen armoille, jolta emme enää voineet odottaa mitään. Toiminta voi parantaa asemaamme, ei missään tapauksessa huonontaa. Sotajoukon parhaat ainekset, hyvin suuri osa kansaa odotti tätä.
Saksan kansa voi ja tahtoi suurimmaksi osaksi uhrata vielä viimeiset voimansa armeijalle. Hallituksen velvollisuus oli muuttaa tämä tahto teoiksi. Näin ajattelin ja ilmaisin ajatukseni. Puhuin samaan tapaan kuin valtakunnankansleri lokakuun 5:ntenä ja asetin harkinnanalaiseksi kansanedustaja Ebertin, sosiaalidemokraattisen puolueen johtajan asettamisen johtavaan asemaan, jotta kansan vastustuskyky kohoaisi hänen vaikutuksestaan ja sodankäynti siten saisi uusia voimia. Yksissä neuvoin amiraali Scheerin kanssa pidin sukellussodasta luopumista mahdottomana. Se jäyti tuntuvasti koko ajan Englannin voimia. Pahemmin ei voisi heikkouttaan tunnustaa kuin heittämällä vihollisen käskystä aseen pois kädestään. Se nostaisi varmasti vihollisen ahneuden rajattomiin.
Valtiosihteeri Solf syytti minua nyt kannanmuutoksesta. Hämmästyin, sillä olihan hallituskin tahtonut jatkaa taistelua äärimäisessä tapauksessa. Ja jos minä nyt puhuin luottavaisemmin kuin ennen, niin voi valtiosihteeri vain iloita siitä, että saatoin arvostella tilannetta edullisemmaksi, se kun teki hänelle neuvottelut helpommaksi. Sitäpaitsi en ajatellut neuvottelujen keskeyttämistä heti, vaadin vain selvyyttä ajatuksiimme ja lopulliseen päämäärään nähden. Keskitin lausuntoni vielä kerran seuraaviin sanoihin:
"Yhä edelleen olen sitä mieltä, että meidän täytyy koettaa päästä aseleponeuvotteluihin, jos se suinkin on mahdollista. Mutta me saamme hyväksyä vain sellaiset aselepoehdot, jotka sallivat meidän järjestyksessä viedä pois joukkomme vallatulta alueelta. Tähän tarvitaan vähintään kaksi kolme kuukautta. Myöskään emme saa suostua mihinkään, mikä tekisi sotatoimien aloittamisen uudelleen mahdottomaksi. Nootin pohjalla täytyy olettaa, että juuri tämä on vihollisen tarkoitus. Ehtojen tarkoitus on tehdä meidät taistelukyvyttömiksi. Ennenkuin antaudumme mihinkään selvittelyihin, täytyy vihollisen ilmaista, mitkä sen ehdot oikeastaan ovat. Me emme tahdo tuota pikaa keskeyttää keskusteluja Wilsonin kanssa. Meidän täytyy päinvastoin esittää kysymys: sanokaa kerrankin, mitä meidän on tehtävä! Mutta jos haluatte loukata meidän kansallista kunniaamme, tehdä meidät taisteluun kykenemättömiksi, silloin vastaamme tietysti: ei! Tällä en luovu tähänastisesta kannastani."
Koskettelin sitten vielä niitä hävityksiä, joita me ententen tietojen mukaan peräytyessämme teimme.
"Olemme tunnollisesti tehneet kaikkemme rajoittaaksemme hävitykset siihen määrään, mitä sotilaalliset edut vaativat. Talojen jättäminen hävittämättä ei ole puolustettavaa. Majapaikoista koituu viholliselle suurta apua. Myöhemmin on vihollinen kuitenkin hävittänyt talot. Lillessä jätimme sähkövalon, vesijohdon, raitiotien ehjiksi, mutta hävitimme sähkölennättimen, puhelimen ja rautatien. Pahimpia ovat englantilaiset kanuunat ja lentäjät.