"Armeija ei ole edesvastuussa yksityisistä raaoista henkilöistä. Minä taistelen sellaista raakuutta vastaan. Pyydän tehostamaan tätä Wilsonille lähetettävässä nootissa, sillä armeijalla on oikeus siihen."
Tähän päättyi istunto. Valtiosihteerit Gröber ja Haussmann, jotka istuivat vieressäni, ilmaisivat ilonsa siitä, että olin rohkaissut heitä. Täynnä luottamusta lähdin takaisin Spaahan.
Istunnossa oli myös ollut puhetta katastroofista, jota ylin armeijanjohto muka oli syyskuun lopulla ja lokakuun alussa ennustellut. Kun muistin tässä yhteydessä valtiosihteeri Solfin väitteen, että olin muuttanut kantani, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran puhua majuri vapaaherra v. dem Buschen kanssa hänen selonteostaan lokakuun alussa. Nytkään hän ei voinut muuta kuin viitata muistiinpanoihinsa. Ei myöskään eversti v. Haeften milloinkaan ole puhunut siihen suuntaan.
Mieliala Berliinissä pysyi korkealla lokakuun 19:nnen keskipäivään asti. Silloin tuli käänne. En tunne tapahtumia lähemmin. Miksi valtiosihteerit, jotka olivat 17:ntenä puhuneet niin suurella luottamuksella, eivät vaatineet ryhtymistä toimeen? Tiesiväthän he, mistä oli kysymys! Ja kun valtiosihteeri Konrad Haussmann toukokuun 12:ntena 1919 myrskyisten suosionosoitusten keskeyttämänä lausui: "Jos meidän armeijamme, jos meidän työläisemme marraskuun 5:ntenä ja 9:ntenä olisivat tienneet, että rauha näyttäisi sellaiselta, niin armeijamme ei olisi heittänyt aseitaan, se olisi kestänyt loppuun asti" jää tämäkin minulle taas aivan käsittämättömäksi. Mitä tapahtui, oli odotettavissa lokakuun 17:ntenä. Tämä pysyy historian järkkymättömänä tosiasiana. Me olimme varoittaneet antautumisesta. Eihän tarvinnut muuta kuin asettua todellisuuden pohjalle. Täytyi vain lakata pettämästä itseään ja kansaa, täytyi tehdä päätös toimintaan ryhtymisestä, niinkuin ylin armeijanjohto oli tehnyt.
Lokak. 20:ntenä meille lähetettiin Spaahan uuden vastauksen luonnos. Sukellussodasta luovuttiin, astuttiin antautumisen tielle, joka vei kaikkiin onnettomiin seurauksiin. Kenraalisotamarsalkka ja minä viittasimme vielä tähän ja kohotimme vielä kerran varoittavan äänemme. Ehdotimme vetoamista kansaan. Me torjuimme kaiken osallisuuden tähän luonnokseen. Sotakabinetti oli kiihtynyt tästä. Syytä siihen en tiedä. Me olimme miehiä, joilla oli omat mielipiteet, ja kuljimme sitä tietä, jota pidimme oikeana ja jota aina olimme seuranneet.
Vastaus Wilsonille lähetettiin lokakuun 20:ntenä. Sukellussota uhrattiin. Tämä myönnytys Wilsonille koski mitä kipeimmin sotajoukkoon, etupäässä meriväkeen. Mielialan masennus meriväen kesken oli varmaan suunnaton. Kabinetti oli heittänyt kirveensä kaivoon.
Mikään ei muuttunut, vaikka valtakunnankansleri lokakuun 22:sena selitti: "Se, joka rehellisesti asettuu sopimusrauhan pohjalle, se on samalla sitoutunut siihen, ettei taistelutta taivu väkivaltaiseen rauhaan. Hallitus, joka ei tätä oivalla, ansaitsisi taistelevan ja työtätekevän kansan halveksimisen." Nämäkin sanat jäivät pelkiksi sanoiksi. Ei tehty mitään mielialan kohottamiseksi kotimaassa ja armeijassa. Prinssi Max lausui oman ja työtoveriensa tuomion.
Ainoastaan sotaministeri teki työtä täyteväen hankkimiseksi. Mutta tämäkin raukesi tyhjiin, osa täyteväestä ei enää tahtonut lähteä rintamalle. Hallitus taipui!
XI.
Lokakuun 23:ntena ja 24:ntenä saapui Wilsonin vastaus. Se oli oikea vastaus meidän ponnettomuuteemme. Hän lausui nyt selvästi, että aselepoehdot saattoivat olla vain sellaiset, että ne tekivät mahdottomaksi sotatoimien aloittamisen uudelleen Saksan puolelta ja että ne antoivat liittoutuneille valloille rajattoman vallan määrätä Saksan hallituksen hyväksymän rauhan yksityiskohdatkin. Tämän jälkeen ei minun mielestäni kukaan saanut epäillä, että nyt täytyi tapella. Uskoin varmasti lokakuun 17:nnen istunnossa saamieni vaikutelmain perusteella, että kansa taipuisi siihen, vaikkakin jälleen kalliita päiviä oli kulunut hukkaan.