Serbiassa oli kenraali v. Kövescin pakko antaa joukkojensa peräytyä
Tonavan taakse. Tonavaa pitkin kulkevalla Romaanian rajalla ja Serethin
toisella puolella Romaanian armeijan kohdalla ei asema ollut muuttunut.
Tilanne siellä oli aivan häilyvä.
Saksan kansan innostuksen leimahdus olisi joka tapauksessa parantanut asemaamme. Kuinka kauan me olisimme jaksaneet taistella, sitä ei tiedä. Vihollisen psyykeä emme voineet tarkoin tuntea. Helposti ei suurta kansaa murskata, jos se vain on lujasti yksimielinen. Sen oli Ranska 1870/71 ja myös buurit kamppailussaan Englantia vastaan osoittaneet! Winston Churchill arvostelee ententen sotatilannetta "Sunday Pictorialissa" tammikuun 12:ntenä 1919 seuraavasti:
"Pieni lisä vielä, ja sukellussota kauppalaivastoa vastaan olisi pakottanut meidät nälkäkeinoin ehdottomaan antautumiseen, sen sijaan että se toi Amerikan liittolaiseksemme…
"Samaa kilpajuoksua se oli loppuun asti. Mutta lopulla suoriuduimme onnellisesti, kun koko kansakunta teki järkkymättä yhteistyötä…
"Mitä enemmän saamme tietoja kamppailusta, sitä selvemmin huomaamme, miten pienen, ohuen hiuskarvan varassa voittomme oli." —
Kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme mielipiteemme Hänen Majesteetilleen lokakuun 25:ntenä Berliinissä, jonne taas olimme lähteneet. Meidän täytyi jatkaa taistelua. Siviilikabinetin uusi päällikkö v. Delbrück oli läsnä. Hän oli, vaikkakin pidättyi ilmaisemasta omia mielipiteitään, kokonaan prinssi Maxin kannalla. Hämmästykseksemme huomasimme, ettei hänkään tiennyt, että me jo elokuun puolivälissä olimme valtakunnankanslerille puhuneet rauhasta. Hänen Majesteettinsa ei ryhtynyt mihinkään ratkaisuun, mutta hän osoitti minua kohtaan täyttä luottamusta. Hän neuvoi kenraalisotamarsalkkaa ja minua kääntymään valtakunnankanslerin puoleen. Tämä oli sairaana. Valtiosihteeri v. Payer otti meidät vastaan ja amiraali Scheer kello 9 illalla. Edellisen persoonallinen suhtautuminen oli torjuvaa, päinvastoin kuin aikaisemmissa neuvotteluissa. Hän tiesi kai, että kabinetti vaati minun eroani, minä kun vaadin, että taistelua oli jatkettava! Saapuvilla oli myös sotaministeri, joka ei valtiopäivillä eikä hallituksessa ollut asettunut keisaria ja sotajoukkoa puolustamaan; muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää paikkansa. Hetki muodostui erittäin surulliseksi; kävi ilmi, ettei hallitus tahtonut enää jatkaa sotaa. Sen mielestä oli kaikesta luovuttava. Kuuliko se jo marraskuun 9:nnen päivän vallankumouksen humun? Toivoiko se voivansa pelastaa siitä isänmaan ulospäin tapahtuvalla antautumisellaan? Puhuin vakavasti ja liikutettuna. Varoitin antautumasta vihollisen tuhoamishalun uhriksi, varoitin asettamasta toivoa Wilsoniin.
Varoitin kotimaan bolshevismista ja kiihoituksesta upseeristoa vastaan, joka nyt juuri levisi suuresti. Se oli Venäjälläkin tullut ratkaisevaksi käännekohdaksi.
Varoitin järkyttämästä Hänen Majesteettinsa arvovaltaa armeijassa. Hänen Majesteettinsa oli ylin sotapäällikkömme; armeija näki hänessä korkeimpansa. Me olimme vannoneet hänelle uskollisuutta. Näiden arvioimattomien tekijäin merkitystä ei saanut vähäksyä. Ne olivat meillä lihassa ja veressä ja yhdistivät meidät lujasti keisariin. Mikä koskisi keisaria, se koskisi myös armeijan koossapysymistä.
Oli äärettömän lyhytnäköistä horjuttaa upseeriston ja korkeimman sotapäällikön asemaa nyt, kun armeija oli joutunut suureen ja vakavaan koetukseen. Se oli ankarin isku järjestystä vastaan sotajoukossa ja valtiossa aikana, jolloin armeijan tuli olla valtiollisen järjestyksen vartiana. Tämä on myöhemmin höllentänyt kuria armeijassa paljon enemmän kuin Reinin vasemmalla puolella olevien maiden liian hätäinen tyhjentäminen, mihin alistuimme.
Samaan suuntaan puhuin marraskuun alussa muutamille sosiaalidemokraattisen puolueen johtajille. Hekään eivät voineet ymmärtää, mitä keisari merkitsi armeijalle, ei ainoastaan meille vanhoille upseereille, vaan jokaiselle rivissä olevalle sotamiehelle. Useat esimerkit ovat marraskuun 9:nnen jälkeen vahvistaneet minun käsitystäni.