Tämä maailman- ja kansansota vaati suunnattomia meiltä saksalaisilta, joiden hartioilla se lepäsi koko raskaalla painollaan. Jokaisen yksityisen täytyi antaa viimeisensäkin, jos meidän mieli voittaa se. Meidän täytyi sanan todellisessa merkityksessä taistella ja tehdä työtä viimeiseen veri- ja hikipisaraamme saakka ja samalla kuitenkin pysyä taistelunhaluisina ja vielä voitonintoisinakin: se oli raskas, mutta pakottava vaatimus, vaikka vihollinen tekikin elantomme ja toimeentulomme niin vaikeaksi ja vaikka se meitä vainosikin yllytyksellään, joka ulkonaisesti oli niin huomaamaton, mutta kuitenkin niin alkuvoimaisen ankara.
Armeijan ja laivaston juuret ovat isänmaassa, samoin kuin tammen Saksan mannussa. Kotimaasta ne elävät, siitä saavat voimansa. Ne voivat säilyttää, mitä tarvitsevat, eivät sitä vastoin itse aikaan saada, ne voivat taistella vain niillä sielullisilla, aineellisilla ja ruumiillisilla voimilla, jotka kotimaa niille antaa. Näiden avulla armeija ja laivasto voivat voittaa, uskollisesti antautua tehtäväänsä, epäitsekkäästi uhrautua jokapäiväisessä taistelussa ja sodan rasituksissa. Ne yksin saattoivat Saksalle taata lopullisen voiton. Niiden avulla isänmaa kävi tätä jättiläistaistelua maailmaa vastaan, jossa tosin liittolaisetkin auttoivat ja anastettuja alueita käytettiin hyväksi, mikäli maasodan lait sallivat.
Armeijan ja laivaston täytyi sen vuoksi saada kotimaasta yhä uutta henkistä joustavuutta, ihmisiä ja sotakojeita ja siitä myös lakkaamatta uudistua.
Kotoista sieluntilaa ja sotatahtoa oli vahvistettava; hukka peri meidät, jos ne turmeltuivat! Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä suuremmaksi kävivät tuohon nähden vaarat, sitä enemmän karttui voitettavaa, sitä pakottavammaksi kävi samalla armeijan ja laivaston sielullisen ja siveellisen vahvistuksen vaatimus.
Isänmaan ihmisvoimat ja aineelliset voimat olivat sodankäyntiä varten viimeistä myöten liikkeelle ja käytettäviksi saatavat.
Nämä olivat kotimaalle valtavia tehtäviä. Se ei ollut vain se perustus, jolla uljas sotavoimamme lepäsi ja joka oli pienimmältäkin säröltä varjeltava, se oli mahtimme lähde, joka oli säilytettävä hopean kirkkaana ja puhtaana ja samalla voimallisenakin, jotta se saattoi terästää armeijan ja laivaston hermot ja yhä nuorentaa niiden voimia. Kansa tarvitsi sisäistä lujuutta, sillä se yksin saattoi tehdä sen kykeneväksi ehtymättä luovuttamaan voimia armeijaan ja laivastoon. Kansan voima ja sotavoima punoutuivat niin kiinteästi yhteen, että niitä oli mahdoton erottaa toisistaan. Sotavoimain sotakunto vihollista vastassa riippui läheisesti kansan kotoisesta sotakunnosta. Kotimaassa alkoi semmoinen työ ja elämä sodan hyväksi, että tuskin milloinkaan on sen vertaa nähty. Ja tätä elämää ja työntekoa täytyi hallituksen, täytyi vastuunalaisen valtiokanslerin johtaa ja voimallisena säilyttää.
Hänen eteensä nousi vielä toinen suuri sodankäyntitehtävä: hänen tuli johtaa taistelua kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan. Pitikö Saksan jättää käyttämättä tätä mahtavaa sotakeinoa, jonka vaikutuksen se joka päivä koki omassa ruumiissaan? Eikö viholliskansain sieluntilaa pitänyt koettaa järkyttää samalla tavalla kuin vihollinen valitettavasti niin hyvällä menestyksellä järkytti meidän maamme sieluntilaa? Tätä taistelua oli käytävä kotimaasta puolueettomain ulkomaitten kautta ja vasta sitten rintamasta rintamaan. Tosin Saksalta puuttui yksi voimakas apukeino tässä propagandassa: nälkäsaarto vihollismaitten asukkaita vastaan.
Suuret olivat ne tehtävät, jotka hallituksen tuli kansakunnan palveluksessa ratkaista saattaakseen sodan onnelliseen päätökseen. Enempää ei ole vielä ainoaltakaan Saksan hallitukselta vaadittu, kuin mitä on Saksan kansan yhdistetyn voiman asettaminen keisarin käytettäväksi voiton saavuttamiseksi tappotanterella ja taistelun johtaminen viholliskansain henkeä ja mielialaa vastaan. Hallituksen työ ja toiminta saavutti täten sodassa ratkaisevasti vaikuttavan merkityksen. Tämä vaati hallitukselta, valtiopäiviltä ja kansalta ennen arvaamatonta antautumusta sota-aatteelle. Niin oli asia: sodankäynnin voima oli kotimaassa, voimanilmaus vihollisrintamalla.
Voimallinen sodankäynti yksin oli omiaan viemään suureen päämääräämme, rauhaan. Sotatyöllään hallitus sen vuoksi samalla edisti rauhan asiaa. Rauhan palauttaminen mitä nopeimmin oli sen korkea tehtävä.
Kenraalisotamarsalkka ja minä ylimpään armeijanjohtoon kutsuttuina ja asemaan perehdyttyämme heti ilmoitimme valtiokanslerille, mitkä mielestämme armeijan ja samalla laivastonkin tarpeet olivat, ja harkitsimme niitä tehtäviä, jotka siitä kotimaalle johtuivat. Kutsuimme hänet sodankäyntiä varten yhteistyöhön ja olimme aseman uhkaavasta vakavuudesta huolimatta toivehikkaita.