Hallitus oli ottanut meidät suosiollisesti ylimpään armeijanjohtoon. Avoimella luottamuksella suostuimme sen esitykseen. Pian alkoi kuitenkin keskenään taistella kaksi aatemaailmaa, joita hallituksen ja meidän käsityksemme edustivat. Tämä vastakohta oli meille raskas pettymys ja samalla suunnaton rasitus.
Berliinissä ei voitu hyväksyä meidän käsitystämme sodan välttämättömyyksistä, siellä ei ollut sitä rautaista tahtoa, joka yhdistää koko kansan ja kohdistaa sen elämän ja ajatuksen yhteen päämäärään: sotaan ja voittoon. Ententen suuret kansanvallat tähän pystyivät. Gambetta 1870/71, Clemenceau ja Lloyd George tässä sodassa alistivat kansansa ankaralla tahdonvoimalla voiton palvelukseen. Tämän päämääräntietoisen pyrkimyksen, ententen voimallisen tuhoamistahdon täyttä terävyyttä ei hallitus älynnyt. Ei koskaan ollut siitä epäilystä. Sen sijaan että olisi koottu kaikki tarjolla olevat voimat sotaan ja jännitetty ne ylimmilleen, jotta rauha saavutettaisiin taistelutanterella, kuten sodan luonne vaati, poikettiin Berliinissä toiselle tielle; puhuttiin yhä enemmän sovinnosta ja ristiriitain sovittamisesta, antamatta samalla omalle kansalle voimakasta sotaista herätettä. Berliinissä luultiin tai kuviteltiin näin: viholliskansat muka ikävöiden kuuntelisivat sovinnollisuuden sanoja ja vaatisivat hallituksiaan solmimaan rauhan. Niin vähän siellä oli tietoa viholliskansain ja niiden hallitusten mielentilasta, voimakkaasta kansallisesta ajatussuunnasta ja teräskovasta tahdosta. Berliini ei ollut mitään oppinut entisaikain historiasta. Siellä vain tunnettiin oma voimattomuus vihollisen sielunvoimien rinnalla, menetettiin voiton toivo ja antauduttiin tuuliajolle. Rauhan saavuttamisen ajatus kävi voimallisemmaksi kuin tahto taistella voiton hyväksi. Tietä rauhaan oli vihollisen tuhoamistahdon vuoksi mahdoton löytää. Näin laiminlyötiin kansan johtaminen voiton vaikealle tielle.
Valtiopäivät ja kansa huomasivat olevansa ilman moista johtoa, jota suuri osa kiihkeästi kaipasi, ja ne liukuivat hallituksen kanssa kaltevalle radalle. Itse sodan valtavat kysymykset työnnettiin yhä enemmän syrjään. Sisäpoliittiset näkökohdat ja oman itsensä muistaminen hautasivat ne alleen. Se koitui isänmaalle onnettomuudeksi. Voi olla, että se vallankumous, joka nyt kauttaaltaan järisyttää Eurooppaa, saa aikaan toisen maailmanjärjestyksen ja paremmin kypsyttää kansain ajatukset ja tunteet semmoiseen rauhaan, joka antaa ihmiskunnalle oikeuden ja sovinnon. Aselepo- ja rauhanehdot tosin vastustavat semmoista käsitystä. Vielä sillä ajalla, jonka minä olin ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina, ei maailma ainakaan ollut muuttunut.
Ylin armeijanjohto asettui samalle kannalle kuin presidentti Wilson marraskuussa 1918 esiintyessään suuren amerikkalaisen laivasto-ohjelman puolesta: hän sanoi pitävänsä epäviisaana, että Amerikka nyt jo laatisi laivasto-ohjelmansa tulevaisuuden maailmanpolitiikan mukaiseksi, kun ei tätä maailmanpolitiikkaa vielä oltu ratkaistu.
Samassa mielessä kirjoitti marraskuussa 1918 4:nnen armeijan sotamiesneuvoston esimies:
"Vallankumous perustuu ehkä monen päässä ihanteihin. Joka on seisonut vihollista vastassa, sen täytyy tunnustaa, että ententen maailmankatsomus tällä hetkellä vielä palvelee materialismia."
Nyt ovat hämmästyneen ja ihanteissaan pettyneen maailman silmät auenneet. Mutta petetty Saksan kansa saa maksaa harhaluulonsa hengellään.
Ylin armeijanjohto oli sillä kannalla, että ensin tuli ihmiskunnan muuttua, sitten mekin voisimme laskea aseemme ja ajatella sovinnon tekoa; muutoin oli varmasti odotettavissa turmiolliset seuraukset. Rauhan palmu ei ole puolustus miekkaa vastaan. Niin kauan kuin ihmiset ja varsinkin vihollisemme pysyvät sinä, mitä ihmiskunta on tähän saakka ollut, tuli Saksan ja joka tapauksessa kenraalisotamarsalkan ja minun vastuunalaisina sotilasjohtajina pitää miekka kourassamme ja yhä uudelleen teroittaa sitä. Sen vuoksi oli vakava velvollisuutemme hallituksen suhteen hellittämättä vaatia sodan välttämättömyyksien toteuttamista ja juurruttaa siihenkin päättäväisyys, jota meidän täytyi pitää ainoana oikeana.
Kaikissa kysymyksissä ylin armeijanjohto kääntyi perustuslaillisten tekijäin puoleen. Sota vaati siltä joka hetki nopeita ja kauaskantavia ratkaisuja, se vaati ja vahvisti päätöskykyä. Berliinissä pysyttiin totutulla rauhan tolalla. Usein saapui vasta viikkojen kuluttua vastauksia, jopa tärkeimpiinkin kysymyksiin. Tästä berliiniläisten viranomaisten tavattoman vitkastelevasta asiain käsittelystä ja sodan välttämättömyyksien tajuamattomuudesta oli seurauksena, että keskenäinen yhteytemme joskus sai tylyn sävyn. Olemme tätä valittaneet. Meidän sielussamme poltti tuli. Oli nopeaan toimittava, sillä usein täytyi estää mittaamattomia vahingoita.
Rauhan aikana oli valtakunnan hallituksella kaikkiin viranomaisiin nähden ratkaiseva sananvalta. Ulkoasiain virasto tunsi olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. Vaikea oli valtakunnan virastojen tottua siihen, että sodan puhjettua ylimmästä armeijanjohdosta oli tullut paikka, joka ei ainoastaan jakanut vastuunalaisuutta valtakunnankanslerin kanssa, vaan jonka kannettavana oli niin suunnaton edesvastuu, että se sitä enemmän tuli pakotetuksi tarmokkaaseen toimeen, kuta vähemmän Berliinissä toimittiin. Olisin toivonut, että hallituskin olisi selvään tajunnut tämän yksinkertaisen asianlaidan. Kenraalien v. Moltken ja v. Falkenhaynin suhde hallitukseen ei pääasioissa ollut toinen kuin kenraalisotamarsalkan ja minunkaan.