Hallitus kulki omia teitään eikä ylimmän armeijanjohdon tahtoon nähden jättänyt mitään tekemättä, mitä se piti tarpeen vaatimana. Mutta paljon semmoista jäi tekemättä, mikä sodankäynnin kannalta oli merkittävä pakottavan välttämättömäksi.
Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo heti sodan puhkeamisen jälkeen esiintyä toimivana eräillä aloilla, jossa tämä olisi ollut toisten viranomaisten asia. Sanomalehdistön laaja ala, sensuuri, vihollisen vakoilun ja sabotagen torjuminen ynnä valtiojärjestyksen kukistamista sodassa puuhaavain voimain selville saaminen jäivät sotilaallisen omin neuvoin selviytymisen varaan sodankäynnille vahingoksi. Epäselvyys siitä kenelle asia kuului ja henkilöjen puute ehkäisivät asianomaisten viranomaisten aloitetta. Edesvastuun syvä tunto pakotti yleisesikunnan ryhtymään luovaan työhön. Se saattoikin paremmin täyttää henkilöpuutteen armeijasta otetuilla, etenkin sitä varten hyvillä ennakkotiedoilla varustetuilla virkavapailla upseereilla. Johto täten joutui yleisesikunnan käsiin. Toimeenpano usein jäi kotoisten mahtien asiaksi. Rajaviiva, jonka takana vastuunalaiset viranomaiset yksin pitivät itseään asianomaisina, ei ollut selvä. Hankauksia ei voitu välttää. Selvä ja luja johto kotimaassa, jota ylin armeijanjohto usein pyysi, olisi tämän estänyt.
III.
Ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina tuli minun usein persoonallisesti hallitukselle esittää ylimmän armeijanjohdon vaatimukset.
Valtiollisista henkilöistä ja puolueista en ole välittänyt. Ne puolueet, jotka alati vain puhuivat sovinnon aikaansaamisesta, sen sijaan että olisivat virittäneet kansan sotatahtoa, eivät käsittäneet ylimmän armeijanjohdon esittämäin vaatimusten välttämättömyyttä. Hallitus ajatteli samoin kuin he. Ja siten olivat hallitus ja enemmistöpuolueet samaa mieltä ja sisällisesti hylkäsivät minut ja sotilaallisen tahtoni ja ajatukseni.
Oli selvää, että näin ollen sain enemmän kannattajia niiden puolueiden keskuudesta, jotka samoin kuin minäkin pitivät sovintoa mahdottomana vihollisen tuhoamistahdon vuoksi ja sen tähden puolustivat sodankäynnissä mitä suurinta tarmoa. En ole koskaan kääntynyt heidän puoleensa, mutta he luottivat minuun. Näitä puolueita oli oikeistoon kuuluva vähemmistö. Sen vuoksi leimasivat minut muut, vaikka minä ajattelin vain sodankäyntiä, "taantumukselliseksi". Jos olisin nuo samat mielipiteet tavannut kansanvaltaisissa puolueissa, olisin niistäkin saanut kannattajia, ja oikeisto ehkä olisi silloin huutanut, että minä olin "kansanvaltainen", mikä muutoin oikeistotaholta kylläkin usein tapahtui.
En ole "taantumuksellinen", enempää kuin "kansanvaltainenkaan". Minä puolustan yksinomaan Saksan kansan menestystä, sen kulttuurin kukoistusta, sen kansallista voimaa, esivaltaa ja järjestystä. Näillä patsailla lepää isänmaan tulevaisuus. Sodan aikana oli päämäärä: mitä tarmokkain sodankäynti ja sotilaallisten ja samalla taloudellistenkin elämismahdollisuuksien turvaaminen sodan jälkiaikainkin varalle.
Valtakunnanjohdon toimettomuudesta monella alalla koitui minulle se epäkohta, että pahansuovat ja joskus liian innokkaat ystävätkin, vaikka en siihen antanut vähintäkään aihetta enkä koskaan esiintynyt, yhä enemmän sekoittivat minut puoluetaisteluun. Mitä tein, se esitettiin väärin ja yhteydestään irti repäistynä. Toimille ja puheille annettiin merkitys, joka oli niille vieras, lievitettiin epäselviä, kokonaan perusteettomia väitteitä. Sotilaallinen, avoin ajatustapani torjui tuon kaiken alussa olkainkohautuksella, se oli liian merkityksetöntä sen suuren tehtävän rinnalla, jota varten toimin. Myöhemmin valitin tätä ilmiötä, voimatta sitä kuitenkaan muuttaa. Sanomalehdistöä pyysin moneen kertaan jättämään minut rauhaan. Minulla muutoin oli liian paljon työtä voidakseni edes siihen nähden kantaani määritellä. Ja minulta puuttui tilaisuuttakin esiintymiseen; sitä paitsi luotin siihen, että Saksan kansassa oli enemmän ankaran todellisuuden tuntoa. Mutta hallitukselle soveltui hyvin, että se oli saanut ukkosenjohdattimen; sen sijaan että se olisi minua puolustanut, antoi se yllyttäjäin jatkaa yllytystään, esitti minut diktaattoriksi, syytti ylintä armeijanjohtoa ja siten lisäsi kiihtymystä minua vastaan. Semmoinen oli yleiskuva. Valtiokanslerit t:ri Michaelis ja kreivi v. Hertling eivät olleet osallisia tähän yllytykseen, mutta kohtalokas paha — sotilaallisen asemani vuoksi se seurauksineen oli kansallisonnettomuus — oli jo tapahtunut.
Ylin armeijanjohto, ja tässä tapauksessa minut persoonallisesti, tehtiin yhä enemmän vastuunalaisiksi paljosta pahasta. Niinpä esimerkiksi kotoisen muonitusjärjestelmän välttämätöntä kovakouraisuutta ja suoranaisia luonnottomuuksiakin kuvattiin minusta riippuviksi, jopa minua väitettiin ja syytettiin niiden alkuunpanijaksikin. Mutta ei kenraalimajoitusmestarilla, sen enempää kuin kenraali-intendentillä tai minullakaan ollut mitään tekemistä kotimaisen muonituksen kanssa. Se oli yksinomaan sotaministeriön ja sotamuonitusviraston käsissä.
Sosialidemokraattisilta johtajilta sain eroni jälkeen kuulla, että minä muka olisin ollut vastuunalainen siitä, että valtuuttamani komentavat kenraalit hoitivat kokoontumisoikeutta. Tämä oli kokonaan virkavaltuuksieni ulkopuolella.