Ehkä on vielä seuraavakin kuvaavaa. Talvella 1916/17 esitettiin liikenne- ja hiilipula minun syykseni. Syy oli suurimmaksi osaksi siinä, että oli liian vähän huolehdittu, ennenkuin minä ylimpään armeijanjohtoon astuin. Helmikuussa 1917 vaadin hiilikomissaarin asettamista. Valitettavasti ei kohta löydetty oikeata miestä. Vasta myöhemmin valittiin toinen. Kesällä 1917 ylin armeijanjohto vapautti rintamapalveluksesta 50,000 vuorimiestä. Talvella 1917/18 oli hiiliä kotipolttoon riittävämmin kuin edellisenä vuotena, mutta tästä hyvästä ei ylin armeijanjohto, joka oli parannukseen ratkaisevasti vaikuttanut, jolla joka tapauksessa oli siinä suurempi osa kuin talven 1916/17 huonossa asemassa, saanut pienintäkään kiitosta eikä edes tunnustusta. Se ei sopinut niiden miesten ajatuksenjuoksuun, jotka muokkasivat mielialaa minua vastaan taikka paremmasta tiedostaan huolimatta sallivat mielialaa muokata.
Äärettömän edesvastuun johdosta, joka hartioillani lepäsi, halusin sotatointen päättymistä; muuhan ei ollut mahdollistakaan. Usein puhuin tähän suuntaan. Mutta oli saatava rauha, joka isänmaalle takasi elämisen mahdollisuuden, muutoin oli sota menetetty. Minun käsitykseni mukaan oli rauhanmahdollisuus tarjolla vain silloin, kun vihollinenkin oli rauhaan taipuvainen. Rauhanvalmiutemme yksipuolinen painostaminen näytti minusta vaaralliselta.
Käsitin hyvin, ettei rauhaa likimainkaan saada vielä sillä, että siitä puhutaan ja sitä kaikesta sydämestä toivotaan. Sopimusrauhan pasifistinen ajatus oli yksi monesta meitä vastaan käytetystä aseesta; useat sitä tarkoittivat rehellisesti: se osoitti korkeata ihanteellisuutta, joka ei vielä ole toteutumistaan löytänyt tässä taistelun maailmassa. Mutta tiesivätkö asianomaiset, että vihollinenkin ajatteli niin, ja jollei niin ollut, olivatko he selvillä siitä, että he levittämällä ajatusta semmoisen rauhan mahdollisuudesta millä hetkellä tahansa aikaansaivat sanomatonta vahinkoa, sillä siten he, kun ihmiset nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, ratkaisevasti vahingoittivat sotatahtoa, jota ei olisi koskaan voitu liiaksi kohottaa? He ovat saaneet kansamme rauhaa ikävöimään, mutta ei vihollista rauhaan suostuvaiseksi. Siten he tekivät rauhan saannin vaikeammaksi, koska entente siitä sai yleiskäsityksen oloistamme ja käytti sitä hyväkseen; tämän kautta he myös vaikeuttivat ylimmän armeijanjohdon pyrkimystä saada vihollinen rauhaan taivutetuksi niillä keinoilla, jotka yksistään sodassa johtavat päämäärään. Kaikesta ihanteellisuudestaan huolimatta he ovat syyllisiä isänmaan onnettomuuteen!
Vihollisen kanta oli semmoinen, etten tunne ainoatakaan tilaisuutta, jolloin kohtuullinen ja oikeudenmukainen sopimusrauha olisi voitu tehdä. Kaikki mitä siitä on suullisesti tai sanomalehdissä levitetty, on paikkansa pitämätöntä. Hallitus ei ole kertaakaan ylimmälle armeijanjohdolle esittänyt moista rauhanmahdollisuutta.
Varmaan kyllä olisimme millä hetkellä tahansa voineet saada semmoisen rauhan, jommoinen meidän nyt täytyi tehdä. Kuka valtiokansleri, kuka valtiomies, kuka aatteiltaan saksalainen mies olisi sitä tahtonut? Mutta toisenlaista rauhaa ei ollut mahdollinen saada, sen saattoivat kaikki tarkkaan tietää, ja sen vuoksi täytyi meidän, kun sota kerran oli syttynyt, taistellen pyrkiä voittoon.
Kreivi Czernin oikeastaan ajatteli kuten minäkin, vaikk'ei hän totuutta tunnustanut. Joulukuun 11 p:nä 1918 pitämässään puheessa hän sanoi:
"Aina oli tilanne vain semmoinen, että me jollain ehkä ilmestyvällä sotilaallisesti suotuisalla hetkellä olisimme voineet ehdottaa rauhaa, jolla, jos melkoisia uhrauksia olisi tehty, ehkä olisi ollut toivoa saavuttaa vihollisen hyväksyminen. Mutta kuta loistavampi oli saksalaisten sotilaitten menestys, sitä vaativammiksi he kävivät ja vaikeampi kuin koskaan oli suurien voittojen jälkeen taivuttaa heitä moiseen myöntyväisyyspolitiikkaan.
"Minä muutoin luulen, ettei koko tämän sodan historiassa ollut kuin yksi hetki, jolloin moisella yrityksellä todella olisi ollut sangen hyvät toiveet, nimittäin Gorlicen kuuluisan taistelun jälkeen."
Gorlicen taistelu oli toukokuussa 1915. Myöhemmin ei siis — kreivi Czerninin mielestä — enää ollut mahdollista saada rauhaa melkoisillakaan uhrauksilla. Ja vaikka tämä mahdollisuus olisikin ollut toukokuussa 1915 tai myöhemmin: eivät ainoastaan saksalaiset sotilaat, vaan melkein koko Saksan kansa olisi moisen rauhan hylännyt, niin kauan kuin se vielä ylpeässä itseluottamuksessa tunsi, että sillä oli taisteluun voimaa! Tätä itseluottamusta ja tätä voimaa oli valtiomiesten velvollisuus terästää tehdäkseen isänmaan kykeneväksi voittamaan ja varjellakseen sitä tappiolta ja siihen liittyviltä mittaamattomilta onnettomuuksilta. Vihollistemme tahto oli semmoinen, ettei mitään väliehtoa ollut. Meidän tahdollamme ei niin ollen ollut mitään merkitystä. Vielä ei vihollisen tahto ollut murrettu. Kun se sotilaallisen voiton johdosta vihdoinkin olisi tapahtunut, vasta silloin olisivat diplomaatit voineet puhua sovinnosta — jos enää olisivat halunneet.