Itävalta-Unkarin kanssa keskusteltiin molemminpuolisten etappialueitten uudelleen rajoittamisesta. Välipuheet, jotka olin tehnyt syyskuussa toisilla edellytyksillä, kaipasivat luonnollisestikin muuttamista. Valitettavasti ylin armeijanjohto ja Berliini, arvatenkin Itävalta-Unkarin toimesta, nyt sekaantuivat keskusteluihin. Tästä ei ollut asialle hyötyä, asianomaiset kun eivät tunteneet kysymyksessä olevia tapauksia. Tähänkin on enää turha puuttua. Virkatoimeni vaati minua käsittelemään koko joukon sotilaspoliittisia kysymyksiä, jotka minulle tuottivat enemmän harmia kuin sisällistä tyydytystä.
Ylpeään tyydytyksen tunteeseen, jonka sotatilanteen muodostuminen itärintamalla oli meille tuottanut, lankesi varjo. Itävalta-Unkarin armeija oli Serbiassa taistellut onnettomasti. Se oli marraskuun lopulla tunkeutunut syvälle maahan. Belgrad oli valloitettu jouluk. 2:sena. Itävalta-Unkarissa riemuittiin. Mutta jo samoina päivinä jolloin Lodz valloitettiin ja Limanowan luona taisteltiin, peräytyivät Itävalta-Unkarin joukot Serbiasta voitettuina. Ne eivät enää olleet täysiarvoinen taisteluvoima. Alussa ne olivat arvostelleet vastustajansa liian heikoksi, nyt ne tekivät päinvastaisen virheen, antoivat niille liian suuren arvon ja kauhistuivat paljasta lukua. Tästä taikauskosta ja jonkinlaisesta heikkouden tunteesta, jota tämä alkuaan urhoollinen armeija näitä vihollisia kohtaan tunsi, ei se sen koommin päässyt vapaaksi.
Posenin linnassa kehittyi sopusointuinen esikunta-elämä, yhteisesti kannetut huolet, samoin kuin yhteisesti ansaittu mainekin olivat meidät yhteen liittäneet. Tavaksi kävi, että illallisen jälkeen vielä jäimme joksikin aikaa yhteen. Istuimme silloin pyöreän pöydän ympärillä, jolla oli viuhkapalmu. Sen olimme saaneet lahjaksi Hänen Majesteetiltaan Keisarinnaltamme, todella saksalaiselta naiselta, jota aina muistelen syvimmällä kunnioituksella.
Minulle tämä lyhyt hetki oli levähdystä näiden neljän sotakuukauden melkein ylivoimaisen työn keskellä.
Valtava taistelu oli päättynyt. Uutta oli tulossa! Saksa ja Itävalta-Unkari oli venäläisvaarasta pelastettu. Kaikki suuriruhtinaan suunnitelmat olivat menneet myttyyn. Hänen hyökkäyksensä Preussin itärajaa vastaan ja eteneminen Veikselin länsirantaa pitkin olivat kärsineet haaksirikon ja samalla rauenneet kaikki ententen toiveet, että sotavuosi 1914 päättyisi sille voitollisesti. Tämän rinnalla ei paljoa merkitse se, että Itä-Preussin itäosa ja suuri osa Galitsiaa oli annettu viholliselle alttiiksi, vaikka se olikin hyvin valitettavaa.
Puolan sotaretken toinenkin osa oli mainetyö. Sotahistoria tuntee vähän sen vertoja.
Sotajoukkomme, jotka elokuun alusta olivat yhtämittaa taistelleet tai olleet liikkeellä, olivat osoittaneet olevansa kaiken kiitoksen yläpuolella. Nytkin ne jälleen olivat voittaneet melkein kaksinkertaisen ylivoiman. Vain semmoisten päälliköiden ja sotamiesten avulla oli mahdollista ylivoimaakin vastaan toteuttaa rohkeita aikeita.
Kunnia ja ikuinen muisto 1914 vuoden saksalaiselle armeijalle!