Edullisempaa olisi, jos samalla kuin Itä-Preussin itärajalla taisteltiin, voitaisiin linjalta Wlozlawek—Johannisburg edetä Narewia kohti ja käydä Ossowjetzin kimppuun. Tähän minä pyrin. Siinä tapauksessa olisi meillä kaikkialla ollut venäläisiin nähden etu puolellamme. Tulevaisuuden varaan oli jäävä, voisimmeko myöhemmin tehdä hyökkäyksen Veikselin länsipuolella olevain venäläisten päävoimain selkään.
Johtajan tulee tämmöisiä ajatuksia viljellä. Hän ei saa elää kädestä suuhun, muutoin kärsivät sodanjohto ja sotajoukko. Rautainen todellisuus pitää huolta siitä, etteivät aikeet muodostu teoiksi laajemmassa määrässä kuin joukon voima vihollisen voittamiseen riittää.
Toimenpiteet, joita tässä mieteyhteydessä puolsin, tekivät tehokkaasti tyhjiksi vihollisen tunnetuiksi tulleet aikeet. Entente v. 1915 aikoi vielä Venäjän voimilla voittaa sodan. Samalla kuin suuriruhtinas aikoi koko voimallaan tehdä hyökkäyksen Karpaateille, piti hänen niin sanotun "jättiläissuunnitelmansa" mukaan vahvoja venäläisiä voimia Niemenin ja Gumbinnenin—Insterburgin viertotien välillä marssia 8:nnen armeijan heikkoa pohjoista siipeä vastaan, musertaa se, kiertää armeija ja työntää se Veikseliä vastaan. Toisten joukkojen, etenkin voimakkaitten ratsuväkijoukkojen, piti lyödä Mlawan ja Veikselin välillä olevat heikot sotavoimamme ja hyökätä Länsi-Preussiin. Veikselin itäpuolella olevat preussilaiset maa-alueet oli valloitettava ja niissä olevat joukot tuhottava. Todellakin alkoi tammikuussa tuntua, että vihollinen 8:nnen armeijan vasemmalla sivustalla vahvistui. Venäläisten eteneminen Veikselin itäpuolella linjaa Wlozlawek—Mlawaa vastaan joulukuussa 1914 tarkoitti ehkä jo tämä aikomuksen edistämistä. Toisen sotaliikkeen jälkikaiut olivat täällä samoin kuin Karpaateillakin johdantona uuteen. "Jättiläissuunnitelman" suoritus oli vasta alkamassa. Mutta jo olivat venäläisten silmät kiintyneet Veikselin itäpuoliseen maahan. Jo tammikuun alussa oli vihollinen ottanut Veikselin länsipuoliselta rintamalta joukkoja käyttääkseen niitä pohjoisessa. Jos me aikeinemme ennätimme ennen sitä, niin tuli meidän ottaa lukuun, että sekä Niemenin että Narewin puolelta saisimme kokea voimakkaita vastahyökkäyksiä. Vastahyökkäykset todella tulivatkin. Tarmo ja itsepintaisuus, jolla niitä johdettiin, tuottivat meille ankaraa työtä. Suuriruhtinas oli täysi sotilas ja sotapäällikkö.
Sotatointen suojelus toiselta puolen Kownoa ja Olitaa, toiselta Ossowjetzia ja Lomshaa vastaan oli pääasiassa määrätty niille 8:nnen armeijan osille, jotka rintaman supistuksen johdosta vapautuivat. Tämä johtui molempain siipien kiertoliikkeestä Grodnon pääsuuntaan.
Etelärintaman vahvistukseksi tuli jo helmikuun alussa 9:nnen armeijan neljän joukko-osaston sijoittuessa rintamaan XX armeijaosasto Ortelsburgin kaakkoispuoliseen seutuun. Se oli valmiina vietäväksi Lomshaa ja Myschinjetziäkin kohti. Myöhemmin seurasivat I reserviosasto ja 6:s ratsuväkidivisioona Willenbergiin, 3:s jalkaväkidivisioona Neidenburgiin ja 1:nen kaartin reservidivisioona Woyrschin armeijaosastosta Soldaun seutuun. Näiden osien sijoittuminen rintamaan saattoi olla suoritettu helmikuun 20 päiväksi. Ne oli tarkoituksella lähetetty myöhään liikkeelle. Pelkäsimme, etteivät niin laajat liikkeet Puolan vallatusta osasta käsin voisi pysyä salassa, vaan voisivat ilmaista Itä-Preussiin tähdätyn iskun. Annoin salassapysymiselle menestyksen turvaamisessa ratkaisevan merkityksen. Myöhemmin otettiin Veikselin länsipuoliselta rintamalta vielä lisää divisioonia. Tämä kävi mahdolliseksi, kun vihollinenkin siellä vähensi joukkojensa lukua. Voimain siirto muodostui täydelliseksi vuorosiirtelyksi, joka vaati paljon huomiota.
Nyt tosin täytyi jäljestäpäin ottaa kysymyksenalaiseksi: oliko oikein, että Karpaateille lähetettiin saksalaisia joukkoja? Epäilemättä niitä Veikselin itäpuolella talvisotaretkellä kaivattiin. Oikeastaan niiden olisi pitänyt olla siellä, mutta kun Itävalta-Unkarin armeija kerran oli semmoinen kuin oli, tuli niiden olla Karpaateilla. Tuo armeija tarvitsi niitä tuekseen. Minun olisi kuitenkin ollut melkoista vaikeampi puolustaa niiden lähettämistä, jos jo silloin olisin selvään nähnyt, että saisimme nuo neljä armeijaosastoa.
En voi muodostaa mielipidettä siitäkään, eikö ylin armeijanjohto nyt jo olisi voinut lännestä itää varten vapauttaa enemmän voimia, kuten se huhtikuussa tekikin. Jokainen lisäys tietysti olisi ollut meille tervetullut. Tuo suuri päätös käydä kaikin voimin Venäjän kimppuun tehtiin vasta myöhemmin.
III.
Veikselin kaarteessa Puolassa oli sillä välin jatkunut paikallisia taisteluita. Epätietoista oli, missä määrin venäläisten huomiota niillä kiinnitettiin. Yleensä ei tarvitse odottaa paljoakaan moisista huomionpoisjohtamisista, niin kauan kuin vihollisen joukot ovat luotettavat ja pitävät paikkansa. Vasta kun arveluttavien ilmiöiden johdosta johto alkaa tuntea itsensä epävarmaksi, saavuttavat ne merkitystä. Jos valehyökkäykset muodostuvat taktillisiksi taistelutoimiksi, jotka saattavat johtaa suurempaan paikalliseen menestykseen, on asian laita kuitenkin toinen.
Saadaksemme venäläiset uskomaan, että hyökkäystä aiottiin jatkaa, aioimme tammikuun lopulla Bolimowin seuduilla tehdä 9:nnellä armeijalla voimallisen hyökkäyksen. Ylin armeijanjohto oli sitä varten antanut käytettäväksemme 18,000 ammusta, vieläpä kaasuammuksia. Kuvaavaa sen ajan käsitykselle on, että tätä ammusmäärää pidettiin aivan erikoisen suurena. Idässä meillä ei milloinkaan ollut ampumavarain puutetta, meillä oli alati niin paljon kuin kuormasto liikuntosodassa saattoi teiden huonouden vuoksi mukana kuljettaa, eikä asemasodassa silloin vielä koottu suuria varastoja. Lännessä olot kuitenkin olivat toisin; siellä oli tuntuva puute ampumatarpeista. Kaikki sotaakäyvät vallat olivat yhtä väärin arvostelleet sekä voimallisesti kootun tykkitulen vaikutuksen että ammusten kulutuksen.