Kaupunkilaisväestön keskuudessa vallitsi suuri hätä, talvella 1915/16 täytyi meidän sitä lieventää jakamalla ruokatarpeita sotamuonavirastoista. Myöhemmin olot melkoisesti paranivat. Armeija sai osansa ja kotimaatakin saatoin auttaa. Muistan, kuinka herra v. Batocki kesä- tai heinäkuussa 1916 pyysi minun auttamaan Berliiniä; saatoinkin sen tehdä.
Maan avustamiseksi sallimme vallatun alueen kansallisuuksiin kuuluvain ulkomaalaisten avustuskomiteain toimia; minä vain vaadin, etteivät ne apua antaessaan yksipuolisesti rajoittaisi sitä omaan kansallisuuteensa, vaan muistaisivat muitakin. Juutalaisten komiteat, joilla oli suurimmat varat ja jotka saivat niitä Amerikastakin, vaikuttivat suuripiirteisesti ja hyödyllisesti. Niiden toiminta saavutti tunnustusta ja osoitti tämän kansan lujaa yhteenkuuluvaisuutta. Ensimmäinen juutalainen kansankeittiö, joka perustettiin Kownoon, sai minun mukaani nimensä. Kenttärabbiini Rosenack pyysi siihen minulta luvan.
Kaikissa maataloutta ja ravitsemista koskevissa kysymyksissä sain taatuilta voimilta tehokasta apua: ensinnäkin tunnetulta herrainhuoneen jäseneltä majuri kreivi Yorck v. Wartenburgilta, sal.hall.neuv. ratsumestari v. Rümkeriltä ja myöhemmin hovikamarineuvos majuri Heckeliltä.
Hevosten oton toimittivat tietysti sotilaat. Piirikapteenit olivat siinä osallisina samoin kuin preussilainen maaneuvosto. Maan täytyi hankkia niitä meille paljon, jottei meidän tarvinnut vielä ankarammin kuluttaa kotimaan varoja. Liettualainen hevonen on pieni, voimallinen, vähään tyytyvä ja sitkeä, siitä syystä sangen sopiva sotilashevonen.
Maahan koski tietysti kipeästi, että sen varoja täten herkeämättä vahvasti kulutettiin, varsinkin jatkuva hevosten ja karjan otto. Paikalliset hallintoviranomaiset huomauttivat tätä usein, mutta minulla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hankintavaatimuksesta kiinni. Meidän hallitsemaltamme maalta ei vaadittu enempää kuin muiltakaan alueilta. Kotimaata itseäänkin rasittivat samanlaiset toimenpiteet. Suuri osa myöhemmin esiintyneestä vastahakoisuudesta saa selityksensä näistä välttämättömistä sotilaallisista vaatimuksista. Lienee sattunut tylyyttäkin ja tämä arvatenkin vielä lisäsi tyytymättömyyttä, se oli tietysti paheksuttavaa. Poliittis-demagoginen yllytys sitten käytti tätä tyytymättömyyttä hyväkseen sitä yhä lisätäkseen.
Mieletöntä olisi ollut vääristä humanisuussyistä säästää itärintaman ylipäällikön aluetta kotimaan kustannuksella. Saksan kehittyneen maanviljelyksen vuoksi täytyi sitä paitsi vähimmänkin viljelystyön supistamisen kotimaassa vaikuttaa tuotantoon paljon vahingollisemmin kuin viljelyksen heikontumisen itärintaman ylipäällikön alueella.
Raaka-aineitten hankinta oli erikoisen tärkeä tehtävä. Sekin tapahtui käteismaksua vastaan. Juutalainen oli tässä välikauppiaana korvaamaton. Toimitimme kotimaan sotataloudelle paljon vuotia ja nahkoja, kuparia ja messinkiä, lumppuja ja romurautaa ja helpotimme sen tehtävää sitenkin, että Libaussa, Kownossa ja Bjalystokissa panimme käyntiin tehtaita. Vähitellen syntyi kauppaosasto, joka lopulta kehittyi sangen laajaksi; sen johto uskottiin erinomaisen kyvykkäälle ja selvänäköiselle salaneuvos majuri Eilsbergerille, josta myöhemmin tuli valtakunnanrahaston ministerialijohtaja.
Suuri arvo annettiin väkälangan valmistukselle. Kapteeni Markau, joka rauhan aikana oli palvellut Allgemeine Elektrizitäts-Gesellschaftissa, sodassa itärintaman kenttälennätinpäällikön virastossa, oli ottanut nämä ja muitakin tehtaita tarmokkaaseen johtoonsa. Siten käytettiin kaikki voimat, kutakin henkilöä kykynsä mukaan.
Sotilasrautatieviranomaiset olivat Libauhun muun muassa perustaneet suuren työpajan rautatieliikenteen tarpeita varten.
Raaka-aineiden hankinnan yhteydessä alkoi kauppakin vähässä määrin vilkastua. Henkilöliikenteen rajoitukset, jotka meidän täytyi saattaa maassa voimaan sotilaallisen turvallisuuden vuoksi, estivät kauppaa vapaammin kehittymästä.