KAARLO. Niin, hän on todellakin viehättävä! Kuules Aksel! Sinun pitää, nyt auttaa minua pikku salajuonessa. Menehän ja pidätä tuota visertelevää ilolintua hetkinen paikallansa, jotta saan hänen ihanista kasvoistansa edes ääriviivat piirretyksi. (Ottaa esiin paperin ja rupeaa piirustamaan).
RIITTA (näkee vilahduksen Kaarlosta). Tuolla seisoo hän väijyksissä.
Tuitui! Näen kyllä sinut, hulivili!
KAARLO. Tuitui!
RIITTA. No, Yrjö, astu esiin piilostasi! Joudu, joudu! Oma
Riittakultasihan sinua odottaa.
KAARLO (Akselille). Joudu, Aksel! Muuten pilaat kaikkityyni.
AKSEL (astuu esiin). Sinähän se oletkin, armas Riittaseni!
RIITTA. Huu! Ethän sinä olekaan sinä!
AKSEL. Mitä! Enkö minä ole minä? Kuka muu sitten voisin olla? Katsohan toki tarkemmin!
RIITTA. Et, et! (Tahtoo mennä). Huu!
AKSEL. Miksi tahdot mennä pois? Näethän, että olen siivo ja rehellinen matkamies. Tulin tänne vuoristoon ja väsyksissäni jäin tänne levähtämään. Sitten kuulin sinun suloisen laulusi, mutta en hievahtanut paikaltani, ennenkun itse kutsuit minua luoksesi. Silloin lähestyin sinua — sillä luulin sinulla olevan jotain asiaa —, ja tässä minä nyt olen. No, olenko mielestäsi niin hirvittävän näköinen?