RIITTA. Ethän toki! Sinä näytät kutakuinkin ihmisen tapaiselta.
AKSEL. Vai niin! Kiitän siitä!
RIITTA. Kiitä Jumalaasi, että näytät siltä.
AKSEL. Niin teenkin, mutta kun ensi silmäyksellä näin pahanpäiväisesti säikyttää nuorta tyttöä, niin täytyy olla joko kauhean ruma tai aivan rosvon näköinen. Sanoppas, kiltti tyttöseni, keneksi minua luulet? Kenties ryöväriksi?
RIITTA. Enpä niinkään! Näetkös, täällä Taalainmaassa ei ole ryöväreitä, jotka meitä säikyttäisivät ellei karhuja sanoisi ryöväriksi. Mutta koska puhuit, älysin heti, että lienet mitä lienetkin, niin et ole karhu ainakaan.
AKSEL. Kenties ensin arvelit minua joksikin haltijaksi? (Nauraa.)
RIITTA. Niin, niin … se ei ole ensinkään naurun asia. Sillä tiedäkin, että tällä vuorella pidetään kummallista menoa sydänyön aikana. Useasti kuuluu silloin tuolta kosken rannalta sekä soittoa että laulua, ja onpa niitäkin, jotka sanovat, että hän itsekin joskus ilmestyy tuon myllyn luona, jossa sinut äsken näin.
AKSEL. Ahaa! Nytpä luulen ymmärtäväni — sinä tarkoitat —
RIITTA. Kun minä näin sinun lähestyvän, niin luulin ihan varmaan, että hän oli noussut tuolta alhaalta.
AKSEL. Kuka hän?