YRJÖ (korvallistaan raapien). Puuttuu vielä tuo kultainen kukkaro.
KAARLO (erikseen). Kultainen kukkaro — sepä ikävätä!
RIITTA (lempeästi nuhdellen). Oletko siis unohtanut kullan hankkimisen? Kuinka semmoista voikaan unohtaa! Juuri sitä vartenhan sinä lähdit matkalle.
YRJÖ. Sinä olet oikeassa, rakkahin! Minä lähdin rahan hankintaan, se on totta, vaan yhtä totta on sekin, että olen saanut ainoastaan muutaman äyrin kerätyksi. Ennen Tukholmaan tuloani luulin, että kaikki kadutkin olisivat siellä kullalla silatut ja että siellä jokainen voisi tulla upporikkaaksi. Mutta mitä vielä! Kadut olivatkin vaan tavallista kiveä ja jokaisella kivimukulalla oli kitsas omistajansa. Minä menin siis kirveineni pohattain työhön, raataen hiessä otsin aamusta iltaan saakka. Näin vietin kaksi pitkää, pitkää vuotta, ja kun ne olivat loppuun vierineet, olin yhtä köyhä kuin ennenkin. Ah, armahani! Sinä et käsitä, kuinka tuskallista on olla yksinänsä ja ventovieraana suuren kaupungin hälinässä.
RIITTA. Oi, Yrjöni! Sinä olet kovan koetuksen kestänyt!
YRJÖ. Kun kevät jälleen tuli, silloin oli kärsivällisyytenikin loppunut. Silloin saapuvat kiuru ja pääsky; soivat korvissani samat laulut, samat viserrykset, joita niin usein olin kotilaaksossani kuunnellut, lapsuuteni muistot heräsivät ja heleä päivä paistoi jälleen öiseen mieleeni. Koko luonto riemuitsi ympärilläni, haastellen toivon, toivon ja vapauden kultaista kieltä ja silloin tuntui minusta kovin tukalalta rahan vuoksi kantaa orjuuden iestä.
RIITTA. Rakas Yrjöni! Sinulla on vielä sama rehellinen sydän, kuin lähtiessäsikin. Vanhukset tosin sanovat sinua hitaaksi ja saamattomaksi, mutta pysy sinä vaan semmoisena kuin olet; pääasia on, että olet minun.
YRJÖ. Niin, Riittaseni! Sinun sulhasesi olen minä sekä Jumalan että ihmisten edessä, ja jos ei isäsi ole pahempi muita taalalaistaattoja, niin suostuu hän kyllä viimein pyyntööni. Nyt menen paikalla hänen luokseen ja pyydän sinua vaimokseni. Niin, usko pois, kultani! Tänä iltana minä puhun niinkuin parahin valtiopäivämies.
RIITTA. No, älä sitten täällä suotta kieltäsi tylsennä, vaan riennä isäni luokse!
YRJÖ. Hyvästi! Pian tulen takaisin! (Hannu hiipii esille ja pistäikse piiloon sen kallion suojaan, jonka taakse Kaarlo on kätkeytynyt.)