YRJÖ. Niin «silloin voit uudistaa kosintasi«, sehän oli hänen viimeinen sanansa. (Loittonee hieman, miettiväisen näköisenä).
RIITTA. Näetkös, Yrjö, minun mielestäni sinun pitäisi noudattaa vanhuksen neuvoa.
KAARLO (erikseen). Kuules vaan kuinka näppärästi hän neuvoja jakelee.
RIITTA. Mutta mikä sinun on, Yrjö? Miksi et virka mitään?… Epäiletkö vielä?… Vastaahan toki.
KAARLO (erikseen). Mikä lempo poikaa riivaa?
RIITTA. Yrjö! Yrjö! Sano, miksi vaikenet? Tiedäthän saavasi minulta myöntävän vastauksen. Puhu nyt vaan suusi puhtaaksi, äläkä, huoli jörötellä.
KAARLO (erikseen). Hitto vieköön, hän on oikea pölkkypää kosijaksi! Ja mitä lempoa hän sitten kuhnailee?
RIITTA (itkusilmin). Sinä et vastaa! Isäukkoni oli siis kumminkin oikeassa, kun hän sanoi: «Yrjön lempi se sulloo suot ja tallaa maat yhden ainoan päivän kuluessa, ja ensimäinen, johon hän rakastuu, on ensimäinen, jonka hän hylkää.« (Menee hänen luokseen, lyöden häntä olkapäähän) Eikö totta, Yrjö! Olinhan minä kuitenkin sinun ensimäinen rakastettusi.
YRJÖ. Se on totta! Kaiken maailman tytöistä olet sinä ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakastettuni. Ja, tuli mitä tuli, sinun täytyy tulla omakseni.
RIITTA. Se on tietty se! Ja kun nyt isäni antaa suostumuksensa, kuten minä puolestani olen aikoja sitten jo antanut, niin mitä muuta enään puuttuukaan?