LIISA. Kas, sattuipas paikalleen! Tulit heti iloiseksi, kun kuulit hänen nimensä. — Se on oikein se. Mutta kuitenkin tahtoisin varoittaa sinua rakastamaan vähän varovaisemmin, eikä niin tulen palavasti. Tottahan muistanet vielä, kuinka viimeksi soittelit tanssiaisissa kotikylässä ja kuinka kokonaan kadotit ymmärryksesi, kun Riitta ilmestyi. Silloin et enää kuullut etkä nähnyt, vaan soittelit niin hurjasti, että kaikki luulivat itse Ahdin käyrää pitelevän.
HANNU. Liisa, älä hiisku sanaakaan Ahdista! Muista toki, että koski pauhaa tuolla ihan lähellä ja että Ahti on siellä usvavaipan alla eikä salli itseänsä pilkattavan, ei varsinkaan nyt, kun on Juhannusaatto ja vielä torstaiilta. Ja ajatteles, että me seisomme (katsoo ympärilleen) keskellä Velhovuorta!
LIISA. Niin, sinä olet oikeassa, Hannu. Mutta jos minä antaisin Ahdin itseäni säikyttää, niin voisinpa helposti unhottaa erään toisen asian, joka minun oli sinulle sanottava, Hannu rukka; minä voisin jälleen sinut peloittaa, jos vaan tahtoisin.
HANNU. Ei, Liisa, sitä sinä et voisi.
LIISA. No, saadaanpas nähdä, kuinka levollisesti sinä kuuntelet kertomustani. (Tähdellisesti:) Yrjö on tänään tullut takaisin Tukholmasta.
HANNU (levottomasti). Yrjö!… Yrjö!… Liisa, kuka sen on sanonut?
LIISA. Ei kukaan muu kuin Riitta.
HANNU. Riitta!
LIISA. Niin juuri hän, pidä varasi, Hannu! Tiedäkin, että Riitta on suuremmassa vaarassa Yrjön kuin itse Ahdin takia.
HANNU. Oi, kerro, kerro minulle.