KUSTAA. Tottakai! Minä ainakin äänestän tänne jäämistä.
KAARLO. Vaiti veliseni. Tiedäthän että vapaasukuisilla on äänestäessä etuoikeus ja että aatelismiehen sana aina tukkii aatelittoman, suun. (Akselille). Mitä siis armollinen parooni asiasta arvelee?
AKSEL. En mitään.
KAARLO. Kas niin … joko taas on niin pitkälle päästy? Siinä sinä seisot jälleen ajatuksissasi. Jätähän jo tuo Kaarinasi.
AKSEL. Salli jo tyttöparan olla rauhassa, hän on jo aikoja sitten joutunut unohduksiin.
KUSTAA. Kaarina! Ja aina vaan Kaarina! Tämä on varmaankin kahdestoista kerta, kun Kaarlo mainitsee hänen nimeänsä. No, sanokaa toki, kuka tuo merkillinen Kaarina sitten on!
AKSEL. Sen saat heti kuulla. Hän näetkös oli pieni, köyhä tyttö, täältä Taalain maasta kotoisin, vaan jo lapsuudessaan joutui hän Tukholmaan, jossa minun vanha tätini otti hänet luoksensa kasvattaen häntä omana lapsenansa. Ensin leikimme yhdessä, mutta vähitellen muuttui leikki todeksi. Hän kasvoi, sukeusi soreaksi neidoksi, oikein lumoavaksi kaunottareksi.
KAARLO. Se on tietty se … ja hänen ihanat silmänsä hurmasivat sinut kokonaan — sehän luonnollista onkin — ja niin päätit sinä korottaa tuon keijukaisen omaksi paroonittareksesi, sukusi suureksi harmiksi. Mutta toisinpa oli kohtalo määrännyt. Eräänä aamuna oli tuo pikku velho kadonnut aivan kuulumattomiin. Kielikellot vakuuttivat hänen joutuneen ryssän reppuun. Mutta veli Aksel, ällös olko milläsikään. Kun minä kerran rupean oikein tyystin etsimään, niin ehkäpä löydän täältä Taalainmaalta sinulle toisen pienen Kaarinaisen ja vieläpä oikein vanhaa, oivaa lajia. Minä en tarkoita tuommoista, joka antautuu ryssäin tai turkkilaisten ryöstettäväksi, — en suinkaan, vaan
«Mi loistaa tähden lailla
Ain impein joukossa.«
AKSEL. Älä huoli vaivata itseäsi. Minä sain jo kyllin yhdestäkin
Kaarinasta.