"Erik, kuuletko… etkö kuule… minä, äitisi, tahdon puhella kanssasi…"
Mutta Erik ei vastaa vielä. Hän ajattelee yhäkin samaa: "Arnaluk hädässä… vieraassa laivassa… ja missä laivassa…! erotettuna isästään ja kodistaan, erotettuna Tanskasta tuhansin peninkulmin jäätä, lunta ja merta… tahi myös… Ah Jumalani!"
Erik nousee äkisti. "Äiti", sanoo hän kiivaasti ja kääntyy suoraan häneen, "äiti, et saa suuttua minuun, mutta en ole kuullut ollenkaan, mitä olet sanonut. En tiedä, mikä minua oikein vaivaa. Olen aivan kadottanut tasapainoni. Mutta ethän liene suruissasi sen vuoksi… että minun on matkustettava? Sillä minun täytyy! Ajattelin heti saatuani Nordstrand'in kirjeen, että minun on matkustettava ja pelastettava Arnaluk, olipa hän sitten missä tahansa."
"Erik, koeta nyt ensin rauhoittua. Tämä on liikanaista. Eihän sinulla ole aavistustakaan mistä hakisit. Ja sitäpaitsi, maksaahan sellainen matka paljon rahaa.. Sinähän et huolinut niistä, joita tarjottiin, nyt se on liian myöhäistä. Kenen puoleen aiot kääntyä. — Tiedäthän, ettei isä voi…"
"Onhan minulla Duroc. Hän lupasi auttaa minua, jos vain jolloinkin tarvitsen ystävän apua. Nyt käännyn hänen puoleensa."
Rouva Holm'ia värisyttää ajatus rakkaan poikansa lähtemisestä uudestaan kovaan maailmaan ja etenkin saa ajatus jäästä ja napayön pakkasista hänen sydämensä verta vuotamaan.
"Duroc", sanoo hän, "on kai jo aikoja sitten unhoittanut sinut. Ja sitäpaitsi on hän kaukana poissa, toisella puolella maapalloa, Tonkin'issa. Menee kuusi viikkoa ennenkuin kirje tulee sinne ja ennättää saada vastauksen. — — — Mitä tahdot, Anni?"
Talon vanha palvelijatar seisoo kynnyksellä kiireissään saadakseen sanoa asiansa.
"Rouvan täytyy kaikella muotoa tulla… siellä on joku tuolla ulkona, eräs matkapukuun puettu herra käsilaukkuineen. Hän tahtoo välttämättömästi tavata ylioppilasta heti!"
"Äh", sanoo Erik harmistuneena, "eikö minua voida jättää rauhaan? Sanokaa, etten ole kotona… en tahdo puhella hänen kanssaan. Käskekää hänen tulla huomenna uudestaan."