Ulkona pakkasessa odottaa hän Wen Siang'ia. Ja hänen tultuaan onnistuvat he yhteisvoimin vähitellen laahaamaan tuon kahden sentnerin painoisen elukan syrjään. Mutta kovasti he saavat ponnistella. Huolimatta kahdenkymmenen asteen pakkasesta hikoilevat he kuin kivityömiehet.
Mutta vaivansa ei olekaan vielä lopussa. Karhu on nyljettävä ja paloiteltava ennen kuin se jähmettyy. Muuten jäätyy se pian niin kankeaksi, että sitä on mahdotonta käsitellä.
Ja jää-aavikon kuningas teurastetaan.
Wen Siang irroittaa käsillään sen höyryäviä sisälmyksiä.
"Silläpäs on paksu ja raskas vatsa", sanoo hän.
"Katsotaanpas mitä se on syönyt aamiaiseksi", sanoo Erik ja halkaisee tuon pingoitetun nahkasäkin veitsellään.
"Hyi, tämä ei tuoksu juuri hyvälle tämä, mutta mitä täällä onkaan?… Wen Siang, katsopas, se on ollut ruokavarojemme kimpussa, täällä on litteäksi, purtu säilykerasia!"
Ja Erik kohottaa rikkipurtua ja limaista läkkipeltipalasta veitsellään.
Mutta Wen Siang ei katsele ollenkaan Erikin löytöä. Hän tutkii myöskin karhun vatsaa. Ja äkkiä huudahtaa hän ilosta.
"Mikä sinulle tuli?" kysyy Erik, joka ei ole tottunut siihen, että kiinalainen ilmaisee tunteensa noin hillitsemättömästi.