"Erik… rakkain ystäväni… ennenkuin lähden varjojen maahan, niin anna minulle anteeksi… että olen käyttänyt sinua välikappaleenani… rakastin sinua kumminkin kuin veljeä… mutta enemmän, enemmän kuin mitään muuta rakastin… neljän meren välistä valtakuntaa… Maailman herra kostakoon jonakin päivänä pahan pahalla ja hukuttakoon länsimaat vihansa liekkiin… Niin Erik, kerroinhan sinulle… keisarista, joka valitsi kuoleman itselleen ja tyttärelleen… ja pelastetusta pojasta… niin että suku voisi jatkua Mandshu'jen tietämättä, jotka anastivat hänen kruununsa… Sanoin sinulle, että Kiinan todellinen, taivaallinen poika…"
Wen Siang'in sinertynyt käsi hapuilee makuusäkin reunaa. Hänen kuumeiset silmänsä loistavat ja kun hän suuntaa ne Erikiin, niin ei hän näytä näkevän häntä… ei rasvaisia majanseiniä eikä maksoittuneen veren likastamaa lattiaa, ei yksinäisyyttä eikä kurjuutta — vaan jotakin kaukaista ja kumminkin likellä olevaa.
"Katso", kuiskaa hän ja hänen huulensa vapisevat, "katso virtaa, Kiinan valtasuonta, Yangtsekiang'ia. — Näetkö Erik, miten veljet ojentavat käsiään, kuuletko, miten heidän äänensä kuuluu kaikkialla maassa, näetkö, kuinka riisi huojuu lauhkeassa tuulessa, joka puhaltaa kedolla? Erik, etkö näe?… Etkö näe vihreätä niittyäkään… et lotuskukkaakaan, joka heiluu sinne tänne kultaisena liljana?"
Hymy kirkastaa kuolevan kiinalaisen kasvoja. "A-lu-li", kuiskaa hän. Mutta äkkiä jähmettyy hymy hänen huulilleen, piirteensä muuttuvat hirveästi.
"Ah, armollinen herra", sanoo hän. "Koirapalvelijasi ryömii jalokivillä koristettujen jalkojesi edessä. Olen onneton raukka, joka kuolen kaukana isäini haudasta! Ah, ei kukaan ole uhraava arkkuni vieressä, nimitauluni jääpi kirjoittamatta ja sieluni saa levotta vaeltaa tällä autiolla paikalla pakkasessa ja kurjuudessa kaukana Keltaisen-kissan virran rannalta."
Wen Siang nousee istumaan. Hänen silmänsä ilmaisevat pelkoa, hän taistelee kuoleman kanssa, eikä tahtoisi kuolla. Erik tuntee, miten Wen Slang'in laihat sormet puristavat hänen rannettaan.
Erikin mieli on järkytetty. Hän ei ole milloinkaan nähnyt ystäväänsä noin pois suunniltaan, eikä milloinkaan epäillyt, ettei Wen Siang voisi katsoa kuolemaa silmiin rohkeasti, niinkuin keltaiset aina mukaantuvat välttämättömään, ja nyt näkee hän tämän vahvan sielun murtuvan kuoleman kauhusta.
Kuolemanko? Pelkääkö Wen Siang todellakin kuolemaa? Erik kiertää kätensä hänen ympärilleen, ja tuskassa, voimatta auttaa ystäväänsä, saa hän onnellisen päähänpiston.
Hän taivuttaa huulensa ystävänsä korvaan ja sanoo:
"Wen Siang, kuule mitä sanon; lupaan, että vien sinut mennessäni… tahi jos se käy minulle ylivoimaiseksi, niin palaan jälleen tänne hakemaan sinua… sitä, jonka sielusi jättää tänne… ja vien ruumiisi kotiin Kiinaan, Kultaiselle virralle… kuuletko, Wen Siang, Yangtsekiang'in rannoille. Ja huolehdin myöskin siitä, että sukusi on kunnioittava nimitauluasi… uhraava haudallasi… ja…"